Ilmastokriisi on suurin uhka ihmiskunnan turvallisuudelle ja hyvinvoinnille. Jos emme onnistu rajoittamaan ilmaston kuumenemista ja torjumaan luontokatoa, muuttuu maapallo alati turvattomammaksi ja lopulta monilta osin ihmiselle elinkelvottomaksi.
Näissä presidentinvaaleissa tämä aihe on kuitenkin loistanut poissaolollaan, siitä huolimatta, että suurimmat globaalit riskit liittyvät lähes kaikki ympäristökriisiin tai yhteiskunnallisen eriarvoisuuden ja polarisaation kasvuun. Nämä vahvistavat toisiaan. Ilmastonmuutos sekä synnyttää uusia turvallisuusuhkia että vahvistaa olemassaolevia.
Naton julkistamassa Nato-maiden kansalaisten kyselyssä ihmiset – myös Suomessa – olivat enemmän huolissaan ilmastonmuutoksesta, eriarvoisuudesta ja elämisen kalleudesta kuin aseellisesta konfliktista.
Sotilaalliseen varustautumiseen keskittyvässä turvallisuuspoliittisessa keskustelussa unohtuu usein, että myös ilmastopolitiikka on “kovaa” turvallisuuspolitiikkaa. Nykykehityksellä ja nykyisten toimenpiteiden valossa olemme menossa kohti ilmastokatastrofia, jonka vaikutuksia elämäämme emme pysty edes kuvittelemaan. Selvää on, että sellainen maailma on hyvin turvaton.
Siksi on väliä sillä, miten tuleva presidentti suhtautuu ilmasto- ja ympäristöpolitiikkaan osana omaa toimenkuvaansa.
Kaikkien maiden on parannettava ilmasto-, energia- ja ympäristöpolitiikkaansa. Tämä koskee niin Suomea, jossa Orpon hallitus on käytännössä sanoutunut irti Suomen tavoitteista ja kansainvälisistä velvoitteista, EU:ta, joka tuoreen arvion mukaan ei ole saavuttamassa omia tavoitteitaan, kuin Yhdysvaltojen ja Kiinan kaltaisia suurvaltoja, joiden nykypolitiikalla ilmastokatastrofi on varma. Presidentti voi ja hänen pitää nostaa ilmastopolitiikka keskeiseksi teemaksi kaikissa Suomen ulkosuhteissa ja kahdenvälisissä yhteyksissä eri maiden johtajiin.
Nykyiset rikkaat teollisuusmaat ovat aiheuttaneet suuren osan ilmastonmuutosta aiheuttavista historiallisista päästöistä. Ilmastokriisi iskee kuitenkin kovimmin globaalin etelän köyhiin maihin, jotka ovat siihen vähiten vaikuttaneet.
Meidän vauraampien maiden historiallinen ja moraalinen vastuu on tukea oikeudenmukaista siirtymää globaalissa etelässä. Se on myös oman pidemmän tähtäimen etumme mukaista. Kansainvälinen ilmastorahoitus on keskeinen tapa tämän velvollisuuden toteuttamiseen.
Tällä hetkellä ilmastorahoitus ei ole lähelläkään sitä tasoa, jota ilmastokatastrofin välttäminen edellyttäisi. Valtiot eivät ole pitäneet kiinni edes entisistä lupauksistaan, joiden mittakaava on joka tapauksessa täysin riittämätön. Vuoden 2022 ilmastokokouksessa esitetyn arvion mukaan kansainvälisen ilmastorahoituksen köyhille maille pitäisi vähintään kymmenkertaistua vuoteen 2030 mennessä, jotta ilmaston lämpeneminen voitaisiin rajoittaa edes kahteen asteeseen, joka sekin tarkoittaa järisyttäviä yhteiskunnallisia ja turvallisuusympäristön muutoksia joka puolella maailmaa.
Summat ovat suuria, mutta viivyttely tulee paljon kalliimmaksi – niin inhimillisesti kuin taloudellisesti. Sijoitukset ilmastonmuutoksen hillintään ja sen vaikutuksiin sopeutumiseen maksavat itsensä takaisin moninkertaisesti.
On tärkeää, että presidentti selvästi tukee sitä, että Suomen on pidettävä kiinni vuoden 2035 hiilineutraalisuustavoitteestaan mutta meidän on tehtävä enemmän myös ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi maailmassa laajemmin. Tämä tarkoittaa muun muassa aktiivisempaa ilmastodiplomatiaa sekä oman ilmastorahoituksemme kasvattamista.
Viime hallituskaudella lisäsimme Suomen kansainvälistä ilmastorahoitusta. Orpon hallitus on päättänyt leikata kehitysyhteistyöstä miljardin, mikä merkitsee myös Suomen kansainvälisen ilmastorahoituksen alasajoa. YK:n ilmastokokouksessa joulukuussa kehitysyhteistyöstä vastaavan ministerin Ville Tavion pääviesti oli, että Suomi leikkaa 40 prosentia rahoituksestaan Vihreälle ilmastorahastolle, joka on YK:n ilmastosopimuksen virallinen rahoitusmekanismi.
Tämä on suunta on vastuuton ja lyhytnäköinen.
Suomen tulee sitoutua kasvattamaan kansainvälistä ilmastorahoitustaan vuosittain. Tavoitteeksi tulee asettaa, että vuonna 2030 kansainvälinen ilmastorahoituksemme olisi vähintään 0,5 prosenttia bruttokansantuotteestamme. Lisäpanostuksemme ei saa tarkoittaa muun kehitysyhteistyörahoituksen lisäleikkauksia, vaan uuden ilmastorahoituksen on oltava lisäistä siihen nähden.
Me voimme ja meidän tulee kantaa vastuumme, ja me voimme myös esimerkillämme kannustaa muita maita tekemään samoin.
