Kolumni julkaistu Lehtimedian julkaisuissa 14.12
Oletko sinä lukenut Facebookin käyttöehdot? Käytätkö samaa salasanaa useammassa nettipalvelussa tai eri sähköposteissa? Oletko koskaan pohtinut sitä, mitä tietoja jaat itsestäsi netissä — ja kenen käsiin ne päätyvät?
Guardian-lehden “Vuoden henkilö” -äänestyksen ylivoimainen voittaja oli tietovuotaja Edward Snowden. Snowdenin paljastukset Yhdysvaltojen viranomaisten laajasta, eri maiden kansalaisiin kohdistuneesta nettiliikenteen ja puhelintietojen valvonnasta on nostanut kohun ympäri maailmaa.
Isoon kansalaisjoukkoon kohdistuva valvonta on jotain muuta kuin terrorismin torjuntaa tai vakoilua. Se on urkkimista. Yhdysvalloissa moni näkee Snowdenin maanpetturina, Euroopassa moni ihmisoikeustaistelijana.
Kyberturvallisuus on Suomessa jäänyt asiaksi, josta keskustelevat lähinnä jo aiheeseen vihkiytyneet. Suomen kyberturvallisuusstrategiassa valtio määrittelee käsitteen tavoitetilaksi, “jossa kybertoimintaympäristöön voidaan luottaa ja jossa sen toiminta turvataan”.
Strategiaa läpileikkaa käsitys kyberturvallisuudesta valtion ja yritysten toimintojen turvaamisen näkökulmasta. Kansalainen ei strategiassa juurikaan näy.
Tämä täsmää huonosti kyberturvallisuusasiantuntija Jarno Limnéllin näkemyksen kanssa siitä, että kyberturvallisuuden kannalta suurin uhka piilee näppäimistön ja selkänojan välillä, eli omassa nettikäyttäytymisessämme.
Kansalaisen näkökulmasta kyberturvallisuuskeskusteluun tulisikin nostaa kaksi näkökulmaa etusijalle. Ensinnäkin, miten taataan ihmisille riittävästi tietoa ja taitoa suojella omia (ja työpaikankin) tietoja netissä? Tämä on tietoyhteiskunnassa perustavanlaatuinen kansalaistaito.
Toiseksi, miten ja missä määritellään oikeutemme netissä suhteessa isoihin yksityisiin palvelujen ylläpitäjiin, jotka jakavat ja myyvät meidän tietojamme kolmansille osapuolille? Tämä on tietoyhteiskunnassa perustavanlaatuinen kansalaisoikeus.
No Comments