Taas on se aika vuodesta, jolloin lehdet kirjoittavat niistä sankareista, jotka kirjoittavat seitsemän, kahdeksan, yhdeksän tai peräti yksitoista laudaturia ylioppilaskirjoituksissa. Nämä huippuhyvin menestyneet opiskelijat ovat tietenkin jokainen onnittelunsa ansainneet, se on vaatinut kovaa työtä ja kovaa omistautumista.
Mutta samalla haluaisin, että uutisoinnissa näkyisi, että suuria menestystarinoita on paljon muitakin, ja paljon työtä ja aikaa ovat antaneet hekin, joiden todistuksissa ei tällaisia “värisuoria” löydy. Ne opiskelijat, jotka esimerkiksi lukivaikeuksista huolimatta ovat opiskelleet koko tiensä ylioppilaaksi asti. Ne opiskelijat, jotka koronavuoden aiheuttamasta pahoinvoinnista tai masennuksesta huolimatta jaksoivat painaa kirjoitukset loppuun. Ne opiskelijat, jotka suorittivat ylioppilastodistuksen ammatillisen perustutkinnon rinnalla. Ne opiskelijat, joilla oli tavoitteet korkealla, ja joutuivat pettymään. Te ansaitsette kaikki tulla huomioiduksi ja juhlituksi!
Yhtä lailla näkyvyyttä, arvostusta ja juhlia ansaitsevat kaikki ne nuoret, jotka tänä keväänä tulevat valmistumaan ammatillisista oppilaitoksista. Heistä ei samanlaisia lehtijuttuja yleensä kirjoiteta, vaikka ammatillinen koulutus on tasavertainen ja tärkeä toisen asteen koulutusmuoto lukiokoulutuksen rinnalla.
Opetusministerinä toimiessani yksi suurimmista huolenaiheistani oli nuorten kokema stressi ja yhä kasvavat paineet. Toisen asteen opiskelijajärjestöt nostivat myös tämän esille kaikissa meidän yhteistapaamisissa. Siksi yritin ministerinä toimiessani kerta toisensa jälkeen toistaa nuorille, että ei todellakaan ole pakko tietää mitä elämällään haluaa tehdä 16-vuotiaana. Tai 19-vuotiaana. Tai sen jälkeenkään.
Suomalaisen koulutusjärjestelmän yksi hienoimpia puolia on se, ettei ole mahdollista valita väärin. Aina voi valita uusiksi, aina voi hakea eteenpäin. Ammatilliselta puolelta voi yhtä lailla hakea jatko-opintoihin korkeakouluihin ja lukion jälkeen voi hakeutua suorittamaan ammatillista perustutkintoa, jos näin haluaa. Mutta päätöksentekijöiden vastuulla on myös huolehtia siitä, että koulutuspoliittiset päätökset eivät lisää nuorten jo valmiiksi liian suuria paineita. On hyvä, että todistusvalintajärjestelmän muutostarpeista nyt keskustellaan ja että oppilas- ja opiskelijahuoltoon on tulossa lisää panostuksia.
Meidän ei pidä tuoda työelämästä tuttua “menestyjäkulttuurin”hehkutusta suomalaiseen koulutukseen, vaan tukea kaikkia oppijoita heidän omista lähtökohdista käsin, ja iloita myös niiden opiskelijoiden saavutuksista ja kovasta työstä, jotka eivät huippunumeroihin yllä.
