Matti Viren luettelee “Mihin tänä päivänä tarvitaan ay-liikettä” -kolumnissaan (TS 5.1.) lähes kaikki oikeiston vuosikymmeniä toistamat fraasit ammattiyhdistysliikkeestä. Tavoite on ammattiyhdistysliikkeen aseman heikentäminen ja työttömyysturvan ehtojen tiukentaminen.
Keskustelunavauksena ammattiyhdistysliikkeen roolista kolumni tarjoaa kuitenkin niin yksinkertaistetut lähtökohdat, että se toimii osoituksena niistä poliittisista jännitteistä, jotka tekevät ay-liikkeestä erittäin tarpeellisen.
Ay-liikkeen tavoitteena on aina ollut ja on edelleen työntekijöiden aseman parantaminen. Missio on huomattavasti laajempi kuin palkankorotuksista neuvotteleminen tai ansiosidonnaisen työttömyysturvan hoitaminen.
Liitot tarjoavat neuvontaa ja oikeudellista apua omalla riskillään kiistatilanteissa ja neuvottelevat työehtoihin liittyvissä kysymyksissä, jotka koskevat kaikkea työntekijöiden koulutuksesta työhyvinvointiin.
Työntekijät ovat parin vuosisadan ajan järjestäytyneet, koska heidän neuvotteluvoimansa perustuu joukkovoimaan.
Yksittäinen työntekijä on helppo korvata toisella, jos hän yksin alkaa vaatimaan oikeuksiaan. Tässä suhteessa mikään ei ole muuttunut työväenliikkeen alkuajoilta; epäsymmetria työnantajan ja yksittäisen työntekijän välillä on edelleen olemassa.
Vaikka ongelmia ei kaikilla työpaikoilla olekaan, on edelleen selkeästi nähtävissä, että “hankalina” pidetyt työntekijät siivotaan pois esimerkiksi vuokratyötä tarjoavien yritysten työvuorolistoilta.
SAK:n luottamushenkilöilleen osoittaman kyselyn mukaan joka kolmas työnantaja rikkoo lakeja ja sopimuksia. Myös joka viides luottamushenkilö kertoi, että työnantaja on painostanut työehtojen heikentämiseen.
Virenin näkemykset palkkapolitiikasta ovat eriskummallisia. Hän häivyttää kokonaan vahvemman työmarkkinaosapuolen eli työnantajapuolen, joka istuu samoissa neuvottelupöydissä määrittelemässä työn hintaa.
Viime vuosina tehdyt palkkaratkaisut ovat olleet erittäin maltillisia, minkä seurauksena palkansaajien ostovoima on laskenut. Tässä taloudellisessa tilanteessa kulutusta heikentävästä palkkapolitiikasta kärsivät, ristiriitaista kyllä, ennen kaikkea Virenin mainitsemat kotimaiset yrittäjät. Tämän voi jokainen havaita lisääntyvistä konkursseista, tyhjistä liiketiloista ja jatkuvasta taantumasta.
Yleissitovat työehtosopimukset ja paluu keskitettyihin palkkaratkaisuihin tarkoittavat, että palkankorotukset nimenomaisesti eivät koske vain liittojen “omia jäseniä”, vaan myös valtaosaa liittoihin kuulumattomista työntekijöistä.
Sopimisen kulttuuri ja kolmikantainen päätöksenteko mahdollistaa työnantajille vakaan ja ennakoitavan toimintaympäristön. Suomalainen työmarkkinamalli on kansainvälisesti verrattuna pitänyt palkkakuilun suhteellisen pienenä, ja siksi on nimenomaan vältytty Saksassa ja Yhdysvalloissa nähdystä kehityksestä, jossa matalapalkkatyö ja työtä tekevien köyhien määrä on kasvanut rajusti.
Muutos- ja uudistustarpeita on silti ammattiyhdistysliikkeessä paljon.
Tilanteessa, jossa oikeisto ajaa yhä voimakkaammin hyvinvointivaltion purkamista, itsensätyöllistäminen yleistyy ja yhä harvempi tienaa elantonsa vakituisessa, kokopäiväisessä työsuhteessa ammattiyhdistysliikkeeltä tarvitaan kykyä uudistua sekä löytää uusia järjestäytymisen keinoja.
On välttämätöntä, että liitot pystyvät turvaamaan epäsäännöllisissä työsuhteissa työskentelevien aseman.
No Comments