Eduskunnan syysistuntokausi alkoi tällä viikolla ja heti ensimmäisenä päivänä oli käsittelyssä hallituksen esitys ansiosidonnaisen työttömyysturvan leikkaamisesta sadalla päivällä. Esitys kuvaa surullisella tavalla tulevaa poliittista syksyä.
Kun lähdin mukaan politiikkaan sain usein kuulla, että kaikki puolueet ovat ihan samanlaisia. Edelleen saan välillä puhelinsoittoja, joissa ilmoitetaan, että kaikki kansanedustajat on vaan sitä “samaa paskaa”.
Tätä hallitusta ei voi paljosta kiittää, mutta ainakin se on tehnyt puolueiden ja poliittisten ideologioiden väliset erot hyvin selviksi. Kuten eräs ystäväni totesi, on hallituksen politiikka kokonaisvaltaisesti ja johdonmukaisesti – oikeistolaista.
Eduskunnassa ollaan tänä syksynä vahvasti politiikan perusasioiden äärellä.
Ensimmäinen perusasia: Tulonjakopolitiikka – palkat
Kilpailukykysopimus saatiin aikaiseksi uhkaamalla ammattiliittoja pakkolaeilla, jotka olisivat leikanneet palkkoja vielä kiky-sopimustakin enemmän. Prosessiin vaikuttivat myös epäselvät suunnitelmat “paikallisen sopimisen” edistämisestä. Paikallinen sopiminen voi oikein toteutettuna olla työntekijöille hyvä uudistus, mutta kokoomuslaiset kansanedustajat tekivät selväksi, että hallitus pyrkii hankkeella puuttumaan työehtosopimusjärjestelmään ja sitä kautta vähimmäispalkkoihin ja -työehtosääntöihin.
Kun ammattiliitot hyväksyivät palkansaajille epäedullisen sopimuksen hallitus pääsi sysäämään vastuun palkanleikkauspäätöksistä liitoille ja sai samalla käyttöönsä argumentin: jopa ammattiyhdistysliike myöntää, että palkat ovat liian korkeat!
Sopimuksen seurauksena työaikaa pidennetään ja iso osa työnantajien sosiaalivakuutusmaksuista siirretään palkansaajien maksettavaksi. Työntekijöiden palkkoja leikataan ja rahat siirtyvät firmoille. Yritysten talousjohtajat eivät usko, että nämä muutokset vaikuttavat firmojen kilpailukykyyn.
Vuoden 2016 ensimmäisessä Talousjohtajabarometrissä kukaan vastaajista ei nähnyt kilpailukykysopimuksella olevan merkittävää vaikutusta yrityksensä kilpailukykyyn. Siis: ei kukaan. Yksi Suomen menestyneimmän vientiyrityksen johtajista Jan Meyer puolestaan painottaa, että palkkataso ei ole ratkaiseva, vaan koko liiketoiminnan kuva, investoinnit, teknologinen kehitys ja tuotteen laatu.
Kaikesta tästä huolimatta kilpailukykysopimus tehtiin. Ja heti sen jälkeen alkoivat puheet matalapalkkatyöstä. Valtiosihteeri Martti Hetemäki ilmoitti Helsingin Sanomissa, että suomalaisten on hyväksyttävä palkkaerojen kasvu työllisyyden parantamiseksi. Työ- ja elinkeinoministeriön kansliapäällikkö haluaa työllistää ihmisiä työehtosopimuksia alemmilla palkoilla ja paikata liian pieniä palkkoja sosiaaliturvalla.
Mihinkään tieteelliseen tosiasiaan nämä lausunnot eivät perustuneet. Jopa Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen edustaja lausui, ettei ole törmännyt tutkimuksiin jotka tukevat väitettä palkkaerojen ja työllisyyden yhteydestä. Kyse on pyrkimyksestä muuttaa funktionaalista tulonjakoa, eli palkkojen ja voittojen välistä suhdetta.
Toinen perusasia: Tulonjakopolitiikka – verot ja sosiaalietuudet
Palkkojen leikkaus alentaa ostovoimaa ja mitä todennäköisimmin laskee pidemmällä aikavälillä kaikkien palkkoja. Palkansaajaan kohdistuvan suoran vaikutuksen lisäksi tämä heikentää myös ostovoimaa ja lisää entisestään työttömyyttä. Näin kaatuu keskeisin argumentti matalapalkkatyön lisäämiseksi. Ostovoiman alenemisen jopa hallitus ymmärtää olevan ongelma tilanteessa, jossa maa on taantumassa ja kotimarkkinoiden toimivuuden armoilla. Siitä syntyi idea palkanalennuksia kompensoivista verokevennyksistä.
Hallitus puhuu verokevennysten kohdentamisesta pieni- ja keskituloisille, vaikka he ovat alentamassa veroja tasaisesti kaikissa tuloluokissa. Se tarkoittaa, että suurituloiset hyötyvät eniten. Veronkevennysten seurauksena kaupan kassa huomaa kukkarossaan korkeintaan muutaman kympin vaikutuksen, kun taas suuripalkkaisten tilille ropsahtaa jatkossa jopa useampi satanen lisää.
Julkisen sektorin työntekijät, eli kaikki ne lähihoitajat, lastentarhanopettajat, laitoshuoltajat, opettajat, poliisit, palomiehet ja sairaanhoitajat, jotka pitävät huolta meidän hyvinvoinnista ja turvallisuudesta, eivät sen sijaan hyödy verokevennyksistä. Heidän ansionsa laskevat, koska hallitus ei kompensoi heille kilpailukykysopimuksessa sovittua lomarahojen leikkausta.
Sosiaaliturvan varassa elävät jätetään kokonaan verokevennysten ulkopuolelle. Heidän tulojaan hallitus sen sijaan leikkaa. Sen lisäksi, että kaikkien kansaneläkeindeksiin sidottujen etuuksien indeksit on jäädytetty, päätti hallitus vielä leikata niistä 0,85%. Kun suuripalkkaiset jatkossa saavat satoja euroja lisää käteen, leikkaa hallitus kylmästi työmarkkinatukea, kansaneläkettä, takuueläkettä, kotihoidon tukea, peruspäivärahaa ja lapsilisiä. Tämän seurauksena köyhyysaste kasvaa.
Suurituloiset saavat myös uusia verohelpotuksia. Perintö- ja lahjaverotusta kevennetään, yrittäjävähennys otetaan käyttöön ja metsätilojen sukupolvenvaihdokseen tulee verohuojennys. Pääomaverotukseen ei kosketa, Soinin puolivillaisista heitoista huolimatta.
Hallitus perustelee pienituloisilta viemisttä pakottavilla säästötarpeilla ja heikolla taloudellisella tilanteella. Kun se taas antaa suurituloisille, rahat yhtäkkiä riittävätkin ja kyse on tarpeellisista rakenteellisista uudistuksista.
Hallituksen veropolitiikka on harvinaisen selvä esimerkki räikeän eriarvoisesta tulonjakopolitiikasta. Vasemmistoliitto on esittänyt sosiaaliturvaan ja koulutukseen kohdistuvien leikkausten perumista osinkoverotusta uudistamalla. Mallissamme kaikkien yhtiöiden osinkoja verotettaisiin jatkossa samalla tavalla kuin pörssiyhtiöitä verotetaan tälläkin hetkellä. Olemme myös esittäneet ylimpään pääomaveroluokkaan prosenttiyksikön kiristystä sekä hyvätuloisille suunnattujen perintö- ja lahjaverokevennysten perumista. Se olisi tapa osallistaa heidät, joilla on maksuvaraa ja -kykyä, pienituloisten kurjistamisen sijaan.
Kolmas perusasia: Tulonjakopolitiikka – työvoimapolitiikka
Maan heikko työllisyystilanne johtuu työn kysynnän puutteesta. Finanssipolitiikan yleinen linja on edelleen keskeisin keino, jolla valtiovalta voi vaikuttaa työllisyysasteen kehitykseen. Suomessa on jatkettu Kataisen hallituksen aikana aloitettua taloutta supistavaa kireän finanssipolitiikan linjaa, vaikka se onkin lieventynyt hieman Sipilän aikana. Näin Suomi on omatoimisesti pidentänyt eurokriisin yhteydessä alkanutta taantumaa. Tulokset näkyvät: työllisyysaste on edelleen muita pohjoismaita matalampi, työttömyys korkeampi ja kasvunäkymät heikot. Velkaantuminen kiihtyy, koska työllisyystilanne jatkuu vaikeana.
Suomessa on tuoreimman työllisyyskatsauksen mukaan yli 370 000 työtöntä työnhakijaa, yli 99 000 työvoimapalveluissa olevaa, yli 127 000 pitkäaikaistyötöntä ja vain 67 000 avointa työpaikkaa (joista merkittävä osa sellaista matalasti palkattua työtä, jolla ei tule toimeen).
Sen sijaan, että hallitus pyrkisi lisäämään työn kysyntää ostovoimaa tukevilla veroratkaisuilla ja panostamalla julkisinvestointeihin sekä koulutukseen, on se keskittynyt työn tarjonnan lisäämiseen. Käytännössä se tarkoittaa työttömyysturvan ehtojen tiukentamista ja työttömyysturvan heikentämistä. Hallituksen ajatuksenkulku on, että työtä tehdään enemmän kun on lisää “kannusteita” ottaa sitä vastaan. “Kannustin” taas tarkoittaa, että entistä useampi on pakotettu ottamaan mitä tahansa töitä vastaan, kun työttömien toimeentuloa leikataan. Hallitus ei vaikuta tajuavan edellä mainittuja lukuja, sillä “kannustin” ei toimi tilanteessa, jossa työpaikkoja ei ole.
Työttömyysturvan leikkaamisen lisäksi hallitus haluaa myös kaikki työttömät haastatteluun kolmen kuukauden välein. Ajatus osoittaa täydellistä ymmärtämättömyyttä työvoimatoimistojen tämänhetkisistä resursseista ja tilanteesta. Työvoimatoimistojen resursseista on myös leikattu viimeisten vuosien aikana. On siirrytty sähköisiin lomakkeisiin, ja puhelinyhteydenottoihin. Tapaamisajan saattaa saada vasta monien kuukausien päästä, jos sitäkään. Fakta on myös, että kaikki työttömät eivät tarvitse tai hyödy TE-toimistojen tarjoamista palveluista.
Nyt hallitus haluaakin yhtäkkiä kääntää kehityksen kulkua 180 astetta ja pakottaa kaikki työttömät kolmen kuukauden välisiin kontrollikäynteihin. Miten tämä mahdoton yhtälö ratkaistaan? Käyttämällä yksityisiä työnvälitysfirmoja! Mitään todisteita näiden yritysten toiminnan tehdokkuudesta tai taloudellisuudesta ei ole. Sen sijaan byrokratia todennäköisesti lisääntyy, kun TE-hallinnon viranomaistehtäviä ei voida firmoille siirtää. Työttömille tulee yksi luukku lisää, ja TE-toimistojen työtaakka sekä byrokratian määrä kasvaa.
Vasemmistoliitto haluaa valvonnan lisäämisen sijaan karsia työttömyysturvan byrokratiaa, vähentää sanktioita ja karensseja sekä parantaa mahdollisuuksia opiskella työttömyystuen turvin. Palkkatuelle pitää taata riittävät määrärahat. Työllistymisen helpottamiseksi palkkatukea pitäisi uudistaa niin, että työttömän työnhakijan palkkaavan yrityksen sivukuluja alennettaisiin määräajaksi.
TE-toimistojen resursseja pitää lisätä niin, että kaikille halukkaille järjestyisi henkilökohtainen tapaaminen kolmen kuukauden sisällä. Se hyödyttäisi niitä, jotka tarvitsevat tukea työllistymiseen, mutta ei lisäisi kontrollia niiden kohdalla, jotka sitä eivät.
Työttömyysturvan sanktioiden ja kontrollin vähentäminen tukisi TE-toimistojen toiminnan kehittämistä niin, että se auttaisi työhaluisia ihmisiä löytämään työpaikkoja.
Neljäs perusasia: Haukkuminen
Eduskunnassa joudumme joka päivä tuskailemaan pienituloisiin kohdistuvien leikkausten kanssa. Vaikka äänestän leikkauksia vastaan, kuulen joka päivä ihmisten kertomia elämänkohtaloita siitä, kun he joutuvat valitsemaan ruoan tai lääkkeiden ostamisen välillä.
Kun taas lukee, että Veikkauksen pomo tienaa 32 000 euroa kuussa ja Fortumin 80 000 euroa, muistuu taas mieleen miten tässä kaikessa onkin kyse juuri politiikan perusasioista: ihmiskuvasta, valinnoista, tulonjaosta. Johtajien palkkojen nostaminen keskusteluun ei ole populismia. Se on tulonjaon näkyväksi tekemistä, ja se on varmasti monelle epämukavaa. Tulihan tällä viikolla myös tuoretta tutkimustietoa siitä, kuinka kasvun hedelmät viimeisinä vuosikymmeninä ovat valuneet lähinnä suurituloisille. Trickle down ei toimi Suomessakaan.
Kesän aikana sekä Eero Lehti että Kimmo Sasi kutsuivat minua Suomen Donald Trumpiksi. Näiden herrojen mukaan on ilmeisesti populistista puolustaa pienituloisten oikeuksia ja toimeentuloa.
He ovat varmasti vain hermoissaan siitä, että ihmiset alkavat miettiä tämän hallituksen harjoittaman politiikan kokonaiskuvaa. Se ei kestä päivänvaloa.
