Menu
Blogi

Me eurooppalaiset

Yhteisteksti Antti Ronkaisen, Tero Toivasen, Jukka Peltokosken ja Dan Koivulaakson kanssa.

1990-luvulla yhteiskunnalliset liikkeet avasivat keskustelua sosiaalisesta Euroopastaa. Tänään  tähän keskusteluun on jälleen palattava talouskriisin merkeissä.

Sosiaaliseksi Euroopaksi on kutsuttu projektia, joka ylittäisi kansallismielisyyden ja takaisi ihmisten toimeentulon Euroopassa. EU on kuitenkin valtioiden  liitto, ei liittovaltio. Unionilla on yhteiset markkinat, raha ja  keskuspankki, muttei poliittista yhtenäisyyttä. EU ei voi päättää jäsenmaidensa verotuksesta, eikä säännellä niiden budjettia tai  velkaantumista.

EU tarvitsee vasemmistolaista pankkipolitiikkaa. Tällä hetkellä Euroopan keskuspankki määrää yhtenäisestä rahapolitiikasta ja sen tavoitteena on ydinmaiden intressit ja vahva euro. EKP ei voi tukea  suoraan alijäämävaltioita, eivätkä ongelmataloudet voi devalvoida  tasapainottaakseen talouttaan. Niiden ainoaksi keinoksi jää pyytää yksityiseltä pankkisektorilta velkaa, jonka muut euromaat takaavat korkeilla koroilla.

Ratkaisu kriisiin ovat olleet tukipaketit, jotka tarkoittavat ongelmavaltion,  muiden euromaiden ja Maailman valuuttarahaston välisiä neuvotteluja niistä talouspoliittisista uudistuksista, joilla lainansaanti turvataan vielä muutaman vuodenkin päästä.

Tukipaketit ovat tarkoittaneet tiukkoja hevoskuureja. Kreikka ja Irlanti sidottiin korkeaan korkoon ja ankaraan takaisinmaksuaikaan, johon ei päästä ilman julkistalouden alasajoa, työttömyyden kasvattamista, palkanalennuksia ja työurien pidentämisiä.

Esimerkiksi Irlannin tulisi pudottaa yli 30 prosentin ylijäämänsä (pankkien pelastuspaketti mukaanlukien) kolmeen prosenttiin vuoteen 2015 mennessä. Kreikka myi vastikään yli 50 miljardilla valtionomistuksia, ja jo tässä vaiheessa on selvää, ettei se selviä veloistaan.

Kyse on oikeistolaisesta ratkaisusta talouskriisin. Vaikka kriisi ei koske vain julkistalouden kestävyysvajetta, määrittelee oikeisto kriisin julkistalouden kestävyysvajeeksi. Ratkaisut tulevat olemaan valtionhallinnon ja julkisten palvelujen leikkauksia.

Kriisissä on kuitenkin kyse myös pankkisektorin maksukyvyttömyydestä sekä tuottavien investointien tyrehtymisestä hevoskuurien seurauksena. Pankeista lähtenyttä kriisiä hoidetaan velkarahalla, jonka takaisinmaksu on sidottu julkisen vallan toimesta työntekijöiden ja yrittäjien maksettavaksi sekä vähävaraisten kannettavaksi.

Koska EKP on luvannut pelastaa jokaisen vähänkin suuremman pankin konkurssilta, jo valmiiksi jättimäiset pankit ovat vain kasvaneet ja valtioiden takuut ovat taanneet pankkiirien bonukset. Pankkien ei ole tarvinnut muuttaa toimintatapojaan. On selvää, että nykyinen vakausmekanismi ainoastaan paisuttaa talouskriisiä, mutta Euroopan heikot ja vahvat taloudet on sidottu valuuttansa kautta yhteiseen kohtaloon. Voimme vaatia populistisesti, ettei “toisten pankkeja tule tukea, mutta pelkkä rahaliiton vastustus ei ole mikään ratkaisu.

Vastakkain eivät ole niinkään maahanmuuttokriitikot ja monikulturalistit, vaan nationalistit ja internationalistit, nurkkapatriootit vastaan eurooppalaiset. Kansallista ratkaisua kriisiin ei ole, emmekä voi luottaa, etteivätkö myös pankkikriisi ja investointikriisi laajenisi Suomeen julkistalouden kriisin lisäksi. Vasemmiston kannalta on ironista, että Björn Wahlroos ja pankkiirit ovat aikakautemme ainoita internationalisteja.

Euroopan itselleen luoma rautahäkki pakottaa kuitenkin miettimään koko Eurooppaa uudesta sosiaalisesta näkökulmasta.

On torpattava tasaverot ja vaadittava rikkaimpien verotuksen kiristämistä. On pantava pääoma progressiiviseen verotukseen ja purettava rikkaiden verohelpotukset. Ennen kaikkea on kuitenkin avattava kamppailu 2000-luvun pankkipolitiikasta.

Pankkeja on kohdeltava kuten mitä tahansa ylikansallisia suuryrityksiä. Pankkiirien, sijoittajien ja keinottelijoiden on kannettava henkilökohtainen vastuu riskeistä samalla kun riskinottoon kannustava palkitsemisjärjestelmä on purettava. Pankkeja on pilkottava,  läpinäkyvyyttä lisättävä ja arvopaperistaminen kiellettävä.  Yrityspankkeja on julistettava konkurssiin ja roskataseet on nollattava. Pelastuspaketteja pitää jakaa vain omistusosuuksia vastaan.

Kritiikin kärjen on kohdistuttava rahoitukseen. Toistaiseksi EKP:n ei ole tarvinnut nauttia minkään demokraattisesti valitun päätöksentekoelimen luottamusta. Myös Euroopan investointipankki on herätettävä Ruususen unestaan. Sosiaalisessa Euroopassa rahoituksesta on tehtävä julkinen palvelu, joka pitää yllä yrittämistä, työllisyyttä ja hyvinvointia ei pelkästään konkurssikypsää pankkisektoria.

Tarvitsemme eurooppalaista solidaarisuusliikettä sekä perustulon tapaisia vaatimuksia kaikkien toimeentulon takaamiseksi. Vasta pankkien vallan haltuunotto antaa mahdollisuuden asettaa leikkauslistoja vastaan sellainen poliittisesti uskottava strategia, joka ei perustu säästöille, vaan uusille tuotannollisille investoinneille sekä yhteiskunnallisille uudistuksille.

Jukka Peltokoski
Tero Toivanen
Dan Koivulaakso
Antti Ronkainen
Li Andersson

1 Comment

  • Jussi Hirvi
    24.6.2011 at 18:34

    Voisitteko julkaista Vihreässä Langassa (nro 25) olleen Lin ja Antin artikkelin vakausmekanismista? Voisin viitata siihen… Oli mainio juttu!

    Reply

Leave a Reply