Sen kunniaksi käytiin tänään eduskunnassa ajankohtaiskeskustelu eräästä kuumasta EU-perunasta, eli EU:n tulevasta budjetista. Se ei ehkä kuulosta kovin jännittävältä aiheelta, mutta siihen kytkeytyy monta ulottuvuutta, jotka hyvin kuvastavat Suomen nykyistä EU-keskustelua ja eri puolueiden suhtautumista unioniin.
EU:n komissio antoi toukokuun alussa ehdotuksensa unionin rahoituskehyksestä vuosille 2021–2027. Brexitin myötä EU:n budjettiin tuli huomattava, arviolta ainakin 12 miljardin euron aukko, ja toisaalta unionille on esitetty uusia tehtäviä, joihin tarvitaan rahaa.
Komission ehdotuksessa maksusitoumusmäärärahat olisivat yhteensä 1 135 miljardia euroa, mikä olisi 1,11 prosenttia EU-maiden bruttokansantulosta ja suurin piirtein saman verran kuin budjetti ennen Brexitiä. Suomen ja monen muun ”nettomaksajamaan” hallitukset ovat jo ehtineet haukkua budjettiesitystä liian suureksi.
Sipilän hallitus on linjannut keskeisiksi tavoitteikseen, että EU:n budjetin koko ei saa kasvaa, että Suomen pitää saada suurempi osuus EU:n rahoittamista hankkeista ja että unionin on muutenkin kyettävä suuntaamaan lisää rahoitusta Suomelle tärkeisiin kohteisiin. Suomelle tärkeistä kohteista kuten maataloustuista, ei kuitenkaan saisi leikata. Kuulostaa helpolta yhtälöltä, eikö vain?
Ensireaktioissa eri maissa on korostunut kapeakatseinen nationalismi. On yritetty ynnätä, kuinka monta euroa oma valtio voisi saada tästä ja tästä instrumentista sen sijaan, että mietittäisiin, mikä olisi järkevää Euroopan kokonaisuuden kannalta.
Perussuomalaiset ovat nähneet tilaisuutensa hyökätä “EU-kriittisiksi” itseään kuvailevien sinisten kimppuun. Sinisten puoluejohtaja Sampo Terho toimii eurooppaministerinä.
Perussuomalaisten maalaama kauhuskenaario on selvä: Suomen maksuosuuden kasvu. Perussuomalaisten EU-kritiikki on toisin sanoen vain epämääräinen yleinen vastustus EU:n “lisäämistä” vastaan, vailla mitään sisällöllistä analyysia. Toinen hyvä osoitus heidän analyysinsä onttoudesta on se, että “liittovaltiokehityksen” vastustamisesta huolimatta he ovat kuitenkin kannattaneet EU:n puolustusyhteistyön syventämistä. Ilmeisesti liittovaltio on ok niin kauan kuin rahat käytetään aseisiin.
Budjetin kokoa oleellisempi kysymys on sen sisältö. EU:n rahankäytössähän on pitkälti kyse siitä, minkälaisen EU:n me haluamme ja minkälaista politiikkaa sen puitteissa tehdään. Epämääräisten “Suomen tulee olla EU:n ytimessä” -lausuntojen tai “liittovaltio”-puheiden sijaan puolueiden olisi syytä tarkentaa näkemyksiään sen suhteen, missä kysymyksissä ne haluavat EU:n toimivan, millä rahoituksella ja minkälaisia periaatteita noudattaen. EU-budjetin kasvattaminen tai supistaminen ei siis voi olla itseisarvo, vaan sen sopiva koko riippuu siitä, mitä rahoilla tehdään.
Budjetin tulee heijastaa poliittisia tavoitteita ja järkevää toimivallan jakoa EU:n ja jäsenmaiden kesken. Yksinkertaistaen EU:n budjetista kannattaa rahoittaa sellaisia asioita, joissa EU voi tuottaa lisäarvoa tai jotka edellyttävät unioni-tason yhteistyötä ja koordinaatiota.
Esimerkiksi EU-tason kestävää rakennemuutosta edistävät investoinnit, tutkimus- ja kehitystoiminta, ilmastonmuutoksen hillitseminen, eriarvoisuuden vähentäminen, veronkierron suitsiminen ja toimiva ihmisoikeuslähtöinen siirtolaispolitiikka ovat asioita, joissa unioni-tason yhteistyö on välttämätöntä. Näihin olisimme vasemmistoliitossa valmiita satsaamaan enemmän kuin mitä komission esitys pitää sisällään.
Komission esittämä EU-rahoituksen ehdollistaminen oikeusvaltioperiaattteen noudattamiseen lienee perusteltua tilanteessa, jossa jotkut jäsenmaat ovat muuttumassa yhä autoritaarisemmiksi. Esityksen mukaan EU:n rahoitusta voitaisiin keskeyttää tai sitä voitaisiin rajoittaa neuvoston määräenemmistöpäätöksellä, jos esimerkiksi oikeuslaitos tai korruptioviranomaiset eivät voisi toimia riippumattomasti.
Rahoituksen laajempi ehdollistaminen sisältää kuitenkin myös ongelmia demokratian näkökulmasta, ja sitä on arvioitava kriittisesti. Ehdollistamisen lisäksi budjettiesitys lisää ns. finansoitumista eli toimintojen alistamista rahoitusmarkkinoille ja erilaisten finanssi-instrumenttien käyttöä.
Suomen hallitus suhtautuu kategorisen kielteisesti kaikkiin uusiin yhteisiin varainkeruutoimiin, kuten uusiin veroihin. Vasemmistoliiton mielestä EU:n omaa varainhankintaa olisi päinvastoin syytä tehostaa. Suhtaudumme lähtökohtaisen myönteisesti komission aloitteisiin eurooppalaisesta muovijäteverosta, päästökauppatulojen jyvityksestä EU-budjettiin sekä yhteisestä ja yhdistetystä yhteisöverosta, jota olemme aiemminkin vaatineet Suomen hallitusta edistämään. Kannatamme myös esimerkiksi finanssitransaktioveroa, jonka tuotoista osa voitaisiin ohjata yhteisöbudjettiin.
Komission esityksessä “turvallisuuteen ja puolustukseen” on varattu yhteensä 27,5 miljardia euroa. Tästä puolustuksen osuus on noin 20 miljardia, josta 13 miljardia menisi yhteistä aseteknologiaa kehittävään puolustusrahastoon. Tätä kehityssuuntaa emme kannata. Vasemmistoliitto ei halua militarisoida EU-yhteistyötä tai kasvattaa aseteollista yhteistyötä. Sipilän hallitukselle taas nämä tuntuvat olevan aloja, joilla piikki on auki.
Juha Sipilä sanoi tänään eduskunnassa, että EU:n puolustusyhteistyön syventäminen on Suomen pitkäaikainen tavoite. Mistä lähtien? Euroopan unioni luotiin alun perin edistämään rauhaa ja vakautta Eurooppaan nimenomaan muun kuin sotilaallisen yhteistyön keinoin. Integraation keskiössä on tähän asti ollut taloudellinen yhdentyminen, jäsenmaiden keskinäiset kauppasuhteet sekä kansalaisten vapaa liikkuvuus. Nyt aiotaan ensimmäistä kertaa koskaan käyttää EU:n yhteisiä varoja puolustustutkimukseen ja asevarusteluun. EU:n varojen käyttö aseteollisuuden tarpeisiin ja puolustustutkimukseen ei ole EU:n ydintehtävä, vaan se on pikemminkin nähtävä jäsenvaltioiden reaktiona muuttuneeseen kansainväliseen toimintaympäristöön.
Sen sijaan EU:n niin sanotun sosiaalisen ulottuvuuden edistäminen – eli esimerkiksi eriarvoisuuden vähentäminen sekä sosiaaliturvan ja työehtojen minimitason takaaminen – on jäänyt pahasti sivuraiteelle. Sosiaalisen pilarin ottaminen tosissaan edellyttäisi lisärahoitusta.
Vasemmistoliiton mielestä EU:lla pitäisi olla myös mahdollisuus puuttua unionin sisäisiin vaihtotaseiden ali- ja ylijäämiin sekä tasapainottaa suhdanteita finanssipolitiikan keinoin. EU:n budjettia pitäisi pystyä käyttämään näihinkin tarkoituksiin. Rahaliiton nykytilanne, jossa alijäämät ovat rangaistavia, mutta suuret ylijäämät nähdään jopa tavoiteltavina, on kestämätön ja euroalueen talous- ja työllisyyskehitykselle haitallinen.
Vasemmistoliiton kanta on, että euroalueen vaihtotaseiden epätasapainojen hillitseminen edellyttää menettelyitä, jotka kohdistuvat myös liian suurin ylijäämiin. Nykytilanne, jossa alijäämät ovat rangaistavia, mutta suuret ylijäämät nähdään jopa tavoiteltavina, on kestämätön ja euroalueen talous- ja työllisyyskehitykselle haitallinen. Yleisemmin jäsenmaiden finanssipolitiikkaa rajoittavien velka- ja alijäämäsääntöjen uudistaminen joustavampaan suuntaan varsinkin laskusuhdanteissa mahdollistaisi järkevän ja kulloisenkin taloustilanteen tarpeisiin soveltuvan politiikan harjoittamisen. Jotta euroalueen talous voisi kokonaisuutena kehittyä kestävästi, tulisi järjestelmään sisältyä myös sellaista yhteistä finanssipoliittista kapasiteettia, jolla olisi mahdollista tasata suhdanteita ja elvyttää taloutta kriisitilanteissa.
Tämän lisäksi euro ei saa olla pakkoavioliitto. Vasemmistoliiton aiemmin ehdottama ajatus siitä, että rahaliittoon luotaisiin eroamismekanismi, joka ei edellyttäisi eroa koko EU:sta, olisi nimenomaan markkinakuria edistävä uudistus. Eroava maa ei enää pystyisi nauttimaan yhteisvaluutan tuomasta korkotuesta, vaan sen rahoituksen ehdot vastaisivat aidommin luotottajien arvioimia kansallisia riskejä sekä talouspolitiikan ja rahoituksen kestävyyttä. Samalla ovi tulisi jättää auki mahdolliselle paluulle rahaliittoon, kun jäsenmaa jälleen täyttäisi sen ehdot.
