Nettikolumni julkaistu MTV3:n kotisivulla 11.9.
Keskiviikkona 8.9. hallitus julkaisi esityksiään Suomen kustannuskilpailukyvyn parantamiseksi. Sen seurauksena ammatilliset keskusjärjestöt ovat kutsuneet koolle mielenosoituksen ensi viikon perjantaille.
Citymarketeissa ympäri maan järjestetään ulosmarsseja. Poliisitkin ovat ilmoittaneet olevansa valmiita lakkoilemaan. Hallitus puolestaan on rivien välistä antanut ymmärtää, että tästä kaikesta vastuussa on ay-liike itse, joka oli kykenemätön sopimaan kun yhteiskuntasopimusneuvotteluja yritettiin. Uusia neuvotteluja ei tule ja nyt ikäviä päätöksiä on pakko tehdä.
Viiden prosentin väärinymmärrys
Suomi kärsii tällä hetkellä sekä suhdannepoliittisista että rakenteellisista ongelmista. Maa on neljättä vuotta taantumassa. Venäjäkaupan pakotteet ja vastapakotteet ovat iskeneet erityisesti suomalaiseen elintarviketeollisuuteen ja yritysten investointiaste on jatkuvasti laskenut. Nämä ovat kaikki osoituksia siitä suhdannekuopasta, jossa Suomi tällä hetkellä on, ja josta pahimmassa tapauksessa tulee pitkäaikainen tila.
Sipilän hallituksen talouden tilannekuva rakentuu kuitenkin lähes puhtaasti sen varaan, että Suomen taloutta vaivaa rakenteelliset ongelmat, ei suhdannepoliittiset. Hallituksen näkemyksen mukaan ongelmana ei siis ole vientituotteiden heikentynyt kysyntä ja taantumasta seurannut haluttomuus investoida, eikä edes huoltosuhde tai vientiteollisuuden rakennemutos. Sen sijaan hallitus nimeää ongelmaksi Suomen liian korkeat työnantajakustannukset ja työmarkkinalainsäädännön.
Sekä Sipilä että EK ovat toistuvasti puhunut siitä, miten Suomi on jäänyt hintakilpailukyvyssä 10-15 prosenttia Saksasta jälkeen. Tähän pohjautuu hallituksen ajama tavoite hintakilpailukyvyn parantamisesta vähintään viisi prosenttia.
Mutta onko palkkataso Suomen heikentyneen kilpailukyvyn suurin syy? Kuten Palkansaajien tutkimuslaitoksen Pekka Sauramo on tuonut esille, hallituksen tekemät vertailut kilpailijamaihin perustuvat pitkälti virheelliseen tapaan mitata kilpailukyvyn kehitystä, tärkeämpää olisi verrata maita alakohtaisesti. Sauramon mukaan Suomessa ja Ruotsissa yksikkötyökustannukset ovat samaa tasoa, Saksassa ne ovat korkeammat. Tehdasteollisuuden lukuja käytettäessä Suomea ei saada Ruotsiin tai Saksaan verrattuna huonon hintakilpailukyvyn maaksi.
Viiden prosentin virhearvio
Tästä huolimatta hallitus asetti yhteiskuntasopimuksen tavoitteeksi hintakilpailukyvyn parantamisen viidellä prosentilla. Tämän tavoitteen lukkoon lyöminen etukäteen oli käytännössä se syy, miksi yhteiskuntasopimus kaatui. Syypäät neuvotteluiden kariutumiselle ovat täten ennen kaikkea Sipilä ja hallitus, jotka myös osoittivat hämmästyttävää tietämättömyyttä suomalaisesta työmarkkinajärjestelmän logiikasta.
Hintakilpailukyvyn lisääminen viidellä prosentilla on käytännössä mahdollista joko alentamalla työnantajien sivukuluja, eli siirtämällä vastuu rahoituksesta veronmaksajien ja palkansaajien harteille, pidentämällä työaikaa, tai laskemalla palkkoja. Kaikki nämä toimenpiteet hyödyttävät työnantajia, samalla kun ne pienentävät työntekijöiden osuutta tulonjaosta. Neuvotteluissa vaadittiin siis jo lähtökohtaisesti työntekijöiltä isoa tulonsiirtoa. Kun työnantajapuoli ei tullut vastaan liittojen peräänkuuluttamien työaikapankkien ja muutosturvan suhteen, ei koko sopimuksesta tullut mitään.
Siitä huolimatta, että palkkataso ei ole Suomen heikentyneen kilpailukyvyn perimmäinen syy, ja siitä huolimatta, että yhteiskuntasopimusta ei asian toteuttamiseksi saatu aikaan, hallitus päätti kuitenkin jatkaa viitoittamallaan tiellään.
Viiden prosentin virhe
Lopuksi hallitus julkaisi omat esityksensä Suomen kustannuskilpailukyvyn parantamiseksi. Loppiaisesta ja helatorstaista tehdään palkattomia. Sairauspäivien korvaustasoa alennetaan tekemällä ensimmäisestä päivästä palkattoman ja maksamalla päiviltä 2–9 vain 80 prosenttia palkasta. Ylityökorvaukset puolitetaan ja sunnununtaikorvaukset pienennetään 75 prosenttiin. Julkisen sektorin lomia lyhennetään 38:sta 30:een työpäivään. Julkiselta sektorilta saadut säästöt käytetään kattamaan yksityisen työnantajan sosiaaliturvamaksujen alentamisesta syntyviä kustannuksia.
Esitetyt heikennykset iskevät todella kovaa vuorotyötä tekeviin ja julkisen sektorin työntekijöihin. Ylen tekemän selvityksen mukaankätilöt, ensihoitajat, mielenterveyshoitajat, ahtaajat, vartijat ja palomiehet kärsivät heikennyksistä eniten. Kärsijöitä yhdistää se, että he tekevät yhteiskunnan toimivuuden kannalta keskeistä työtä. Sellaista työtä, jota pitää tehdä ympäri vuorokauden ja viikon jokaisena päivänä. Kätilöiden ansiot laskevat yli 1800 euroa vuodessa, palomiesten yli 1500. Mutta kuka tästä palkanalennuksesta hyötyy?
Esitetyt heikennykset työehtoihin tarkoittaa massiivista tulonsiirtoa työntekijöiltä yksityiselle sektorille. Hallituksen kilpailukykytalkoissa ei siis edes ole kyse julkisen talouden pelastamisesta, vaan työnantajille tehtävästä tulonsiirrosta. STTK:n tekemän laskelman mukaan työnantajat osallistuvat talkoisiin 30 miljoonalla ja palkansaajat 2 700 miljoonalla.
Yhteensä kyseessä on yli kolmen ja puolen miljardin tulonsiirrosta yrityksille. Tämä samana vuotena, kun pörssiyhtiöiden omistajilleen jakamien osinkojen osuus yritysten tuloksesta ovat suurempia kuin koskaan Helsingin pörssin historiassa.
Ja mitä palkansaajat sitten saavat tästä hyvästä? He saavat hallitukselta lupauksen “kymmenistä tuhansista uusista työpaikoista”. Tämä lupaus ei perustu mihinkään. Se on samanlainen lupaus kuin mitä annettiin vuonna 2009 Kela-maksun poistamisen yhteydessä. Se oli yhteensä 800 miljoonan tulonsiirto. Samanlainen lupaus annettiin myös vuonna 2012, kun yhteisövero alennettiin 4,5 prosenttiyksikköä. Se vähensi myös verotuloja yhteensä noin 800 miljoonan verran.
Työpaikkojen kasvusta ei ole mitään takeita, on vain Sipilän toivo. Varmaa sen sijaan on, että työntekijöiden ansiot laskevat ja sen seurauksena kotimainen ostovoima heikkenee.
Viiden prosentin sijaan
Mitä sitten pitäisi tehdä? Ensinnäkin, järkevää suhdannepolitiikkaa. Keskellä matalasuhdannetta ei ole järkevää lähteä toteuttamaan isoja julkisten menojen leikkauksia, koska rahavirtojen pienentäminen pahentaa taloudellista tilannetta entisestään. Julkisten menojen vähentäminen tarkoittaa joko suoraan työttömyyden kasvua (esimerkiksi koulutuksen rahoituksen leikkaaminen) tai kotimaisen ostovoiman supistumista, koska ihmisillä on vähemmän rahaa käytettävänä (esimerkiksisosiaaliturvan leikkaukset).
Sen sijaan matalasuhdanteessa kannattaisi ratkaista kaksi ongelmaa: vientisektorin rakennemuutos ja uusien pysyvien työpaikkojen tarve sekä huoltosuhteen parantaminen. Ratkaisu ensimmäiseen ongelmaan: panostetaan uuteen tietoon, uuteen teknologiaan, uuteen osaamiseen ja uusiin tuotteiden ja palveluiden kehittämiseen – eli koulutukseen, tutkimukseen ja tuotekehitykseen.
Ratkaisu työllisyysasteen nostamiseen ja huoltosuhteen parantamiseen: huolehditaan ihmisten työkyvystä nykyistä paremmin, esimerkiksi toteuttamalla työelämän laatua parantavia joustoja (työaikapankit ja vuorotteluvapaa), sekä parantamalla julkista sosiaali- ja terveydenhuoltoa (sote-uudistus). Tämän lisäksi tulisi uudistaa sosiaaliturvaa ottamalla käyttöön perustulo. Lopuksi myös työn kysynnän määrän lisääminen on keskeistä, tämä toteutetaan parhaiten käynnistämällä laaja julkisten investointien ohjelma.
Kaikkien näiden toimenpiteiden lisäksi on tehtävä järkevämpää tulonsiirtopolitiikkaa ja tasapainoitettava valtiontaloutta muilla keinoilla. Miljardisäästöjä saadaan ympäristölle haitallisia tukia ja erilaisia verohelpotuksia karsimalla. Talkoisiin tulisi osallistua ne, joilla maksukykyä todella on, sen sijaan että leikkaukset kohdistetaan pienituloisiin. Se on mahdollista uudistamalla osinkoverotusta verovapaiden osinkojen poistamiseksi, uudistamalla pääomaverotusta niin, että pääomatuloja jatkossa verotettaisiin progressiivisesti ansiotulojen tavoin, sekä puuttumalla harmaaseen talouteen ja veronkiertoon.
