Suomen lähettiläät maailmalla, Docventures-juontajat Riku Rantala ja Tunna Milonoff, julkaisivat syyskuun alussa uuden kampanjan. Hyvinvointivaltion kummit -hankkeen nettisivuilla lukee, että “me hyvinvointivaltion kummit sanoudumme irti kaikesta veronkierrosta ja kikkailusta ja väitämme, että näin toimimalla yhtään ainoata yksityistä hyväntekeväisyystalkoota ei tarvita”.
Kampanjan voi tulkita selkeänä piikkinä niin Lastensairaala-hankkeen kuin kokoomuksen Laura Rädyn suuntaan. Riku ja Tunna myös lahjoittivat 2100 euroa valtiolle veronkierrosta aiheutuvan verovajeen paikkaamiseksi. Rantalan mukaan kampanjan perusviesti on, että valtaosa suomalaisista on valmis maksamaan enemmän veroja, jotta hyvinvointivaltion palvelut turvataan. Tästä huolimatta Suomessa oikeisto on jo pitkään tehnyt politiikkaa, joka on johtanut rikkaiden verotuksen keventymiseen ja palveluiden rahoituksen vastuun siirtymiseen vähävaraisten harteille.
Hyvinvointivaltion kummit on tervetullut avaus keskellä nykyistä poliitikkojen puheenpartta, joka tulvii “holhousyhteiskunnan”, “normitalkoiden” ja “ylisuuren julkisen sektorin” kaltaisia käsitteitä. Vasemmiston ulkopuolella ei ole reagoitu kokoomuksen tavoitteeseen ajaa alas julkista sektoria. Tulos on nähtävissä ja kuultavissa: normitalkoista on tullut trendikkäitä, kaikki julistavat veronmaksuhaluttomuuttaan, kukaan ei kannata sääntelyä ja jokainen kauhistelee julkisen sektorin kokoa. Vaikuttaa siltä, että monien ihmisten todellisuudentaju on hävinnyt kokonaan.
Olemmeko me holhouksen alaisina? Emme kaikki ainakaan. Missä tämä holhous on? Minä olen saanut käydä koulua, olen päässyt lääkäriin kun olen ollut kipeä ja olen maksanut veroja niin opintotuestani kuin palkastani kuolematta nälkään. Kukaan ei ole rajoittanut mielipidevapauttani (vaikka kaikkia kirjoituksiani ei olekaan lehdessä julkaistu) tai minun oikeutta olla kuulumatta mihinkään uskonnolliseen yhteisöön. Valtio ei ole juurikaan “puuttunut” minun, moniin muihin verrattuna, etuoikeutetun kantasuomalaisen elämään.
”Holhouksesta” eniten tuhahtelevat törmäävät tuskin koskaan paljon puhuttuun holhousyhteiskuntaan omassa arjessaan. Näillä ihmisillä on kaiken lisäksi täysi vapaus olla käyttämättä julkisia hyvinvointipalveluita – onhan heillä varaa turvautua yksityislääkäreihin, joita tietysti subventoidaan veronmaksajien rahoilla. Nämä ihmiset voivat ajella autolla niin lähikauppaan kuin harrastuksiin ja matkustaa ympäri maailman miten heitä huvittaa. On suorastaan surullista, miten nämä yhteen maailman tasa-arvoisimmista ja vapaimmista valtioista syntyneet ihmiset jaksavat valittaa vapauden puutettaan.
Sen sijaan hyvinvointivaltion alasajoa vaativat harvemmin ne ihmiset, joilla olisi kaikki oikeus valittaa myös holhouksesta. Sosiaaliturvajärjestelmämme byrokraattisuudesta, kankeudesta ja vanhanaikaisuudesta kärsivät ihmiset, jotka elävät toimeentulotuella, kamppailevat vakuutuslääkäreiden lausuntojen kanssa tai sinnittelevät työttömyysturvan kanssa. Nämä ihmiset kärsivät siitä tavasta, jolla me olemme turvanneet ihmisten perustoimeentulon – mutta eivät itse perustoimeentulon olemassa olosta. Samoin harva ihminen kärsii julkisten mielenterveyspalveluiden tai sosiaalipalveluiden olemassa-olosta. Sen sijaan ongelma on pitkät jonot ja työntekijöiden kiire. Kunnan asukkaat tuskin kärsivät maankäyttöä ja kaavoitusta käsittelevän sääntelyn olemassaolosta (kuvitelkaa, miten hommat menisivät ilman sitä), vaan harmia tuottavat kaavoituksen vaikeaselkoisuus ja monimutkaisuus.
On eri asia tehdä asiat järkevämmin, ymmärrettävämmin ja selkeämmin, ilman turhaa byrokratiaa, kuin lopettaa joidenkin asioiden tekeminen kokonaan. Veroja tarvitaan siihen, että rahoitetaan sellaisia palveluita, joista jokainen kansalainen hyötyy päivittäin, ja sellaisia turvaverkkoja, jotka ovat olemassa silloin kun (kenelle tahansa) tulee eteen sellainen tilanne, että hän joutuu turvautumaan apuun. Hyvinvointijärjestelmä takaa sen, että luokkaerot eivät kasva vielä suuremmiksi, ja että ihmisten oikeuksia turvataan tasavertaisesti, ei suuntaamalla hyväntekeväisyyden kautta rahaa tietyille vetovoimaisille hankkeille. Hyvinvointivaltion kummien sanoin: “Ihmisyys ei saa olla kauneuskilpailu, jossa söpöt avuntarvitsijat voittavat rumat, pahat ja hankalat”.
Minun vapauttani ei rajaa tippaakaan se, että osallistun tämän järjestelmän rahoittamiseen. Sen sijaan minun oikeustajuani vastaan sotii se, että ne joilla on minua parempia taloudellisia edellytyksiä osallistua sen rahoittamiseen, lähinnä keskittyvät luistamaan vastuustaan ja hyvinvointivaltion paheksumiseen.
Mitä tulee julkisen sektoriin kokoon, on sen suhde bruttokansantuotteeseen kasvanut talouden, eli BKT:n, pienentyessä taantuman yhteydessä. Kokonaisveroasteella, julkisen sektorin työntekijämäärällä tai julkisen sektorin arvonlisäyksen osuudella koko kansantalouden arvonlisäykseen mitattuna olemme edelleen muita hyvinvointivaltioita kuten Ruotsia ja Tanskaa jäljessä.
Suomessa on kyllä akuutti tarve paremmalle talouspolitiikalle. Mutta se luodaan paikkaamalla veronkierrosta johtuvaa verovajetta sekä nostamalla työllisyysastetta ihmisten ostovoimaa parantamalla ja investoinneilla, ei romuttamalla hyvin toimivaksi todettua ja kansalaisten keskuudessa hyvin suosittua hyvinvointivaltiota. Säädetään se mieluummin vielä paremmin toimivaksi.
Perussuomalaisille, jotka sanovat toimivansa tavallisen ihmisen puolesta, olisi tilaa hyvinvointivaltion alasajoa vastustavien joukossa. Valitettavasti puolue on profiloitunut kunnallisesti leikkauspolitiikan puolustajana, ja valtakunnan tasolla aivan samanlaisella julkisen sektorin alasajoa vaativalla puheella kuin kokoomuskin. Puolueen näkemyksistä veronkierrosta ja veroparatiiseista ei taas vaikuttaisi olevan minkäänlaista selvyyttä.
Vieraskynäkolumni julkaistu Perussuomalaisten nuorten jäsenlehdessä
No Comments