Hallituksen sote-sekoilun jatkuessa moni suomalainen on kysynyt, miksi sote-uudistusta ylipäätään tarvitaan. Kysymys on aiheellinen siksi, että Suomi ei todellakaan tarvitse hallituksen kaupallista sotea. Meillä on yksi maailman kustannustehokkaimmista terveydenhuoltojärjestelmistä, eikä suomalainen sosiaali- ja terveydenhuolto todellakaan kärsi kilpailun puutteesta.
Sen sijaan Suomessa on kansainvälisesti verrattuna suuret terveyserot. Lääkärille pääsyssä on isoja eroja potilaiden tulojen- ja työmarkkina-aseman perusteella. Lääkäripalveluiden saatavuus on kaikista heikointa pienituloisille, julkisia palveluita käyttäville. Yksi syy tälle on perusterveydenhuollon pitkään jatkunut aliresurssointi ja näivettäminen, joka on johtanut terveyskeskuskäyntien merkittävään vähenemiseen 2000-luvun alusta alkaen. Terveyskeskusjonotovat erityisesti isoissa kaupungeissa pitkiä ja monet joutuvat odottamaan jopa viikkoja päästäkseen lääkärin vastaanotolle.
Toinen suomalaisen sosiaali- ja terveydenhuollon eriarvoisuutta lisäävä tekijä on asiakasmaksut, joiden osuus palveluiden rahoituksesta on kansainvälisesti verrattuna korkea. Maksujen osuus rahoituksesta on suurin suun terveydenhuollossa ja pitkäaikaishoidossa. Suomessa asiakasmaksujen rahoitusosuus on Pohjoismaiden korkein ja maksukatot ovat täällä paljon suuremmat kuin esimerkiksi Ruotsissa ja Norjassa. Vaikka perustuslakivaliokunta on linjannut, että maksut eivät saa muodostua palveluiden saannin esteeksi, on niin THL kuin Kela varoittanut siitä, että ne nostavat pienituloisten kynnystä hakeutua ajoissa hoitoon. Toinen osoitus maksujen aiheuttamista ongelmista pienituloisille on ulosottoon päätyvien asiakasmaksujen määrä. Vuonna 2016 yli 14% vireille tulleista ulosottoasoista olivat sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksuja, joista suurin ryhmä oli sairaala- ja laitoshoitomaksut. Määrä kasvoi edellisvuoteen verrattuna. Nämä luvut kertovat karulla tavalla siitä, että pienituloisilla ei ole varaa sairastaa Suomessa, ja että kunnat ja sairaanhoitopiirit eivät hyödynnä mahdollisuuksia, joitalaki antaa maksujen alentamiseksi.
Sipilän hallitus on tästä huolimatta korottanut niin matkojen kuin lääkkeidenkin omavastuita. Sen lisäksi tehtiin vuoden 2016 alusta tasasuuruisiin sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksuihin kerralla 27,5 prosentin jättikorotus. Tämän arvioidaan olevan yksi syy sille, että ulosotossa olevien maksujen määrä kasvoi. Kaikki nämä leikkaukset kohdistuvat erityisesti paljon ja pitkäaikaisesti sairastaviin pienituloisiin, joiden tilanne on vaikea jo entisestään. Omavastuiden ja maksujen korotukset johtavat tilanteeseen, jossa ihminen joutuu valitsemaan ruuan ja lääkkeiden ostamisen välillä.
Myös kotihoidossa ja palveluasumisessa on pitkään ollut valloillaan tilanne, jossa kuntien maksukäytännöt ja palveluiden määrittelytavat eroavat toisistaan, koska palveluiden enimmäismaksuista ei ole säädetty selkeästi laissa. Tästä on seurannut, että kuntien väliset erot palveluiden maksukäytännöissä vaihtelevat suuresti, jopa sadoilla euroilla kuukaudessa. Ihmisten yhdenvertaisuuden ja perusoikeuksien näkökulmasta tilanne ei ole kestävä tai hyväksyttävä.
Tällä hetkellä sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksut ovat ylisuuria ja keskeinen eriarvoisuutta ylläpitävä tekijä Suomessa. Siksi vasemmistoliitto on kampanjoinut maksujen alentamisen, maksukattojen yhdistämisen ja alentamisen sekä terveyskeskusmaksujen poistamisen puolesta. Ja siksi olemme myös varoittaneet toistuvasti hallituksen suunnitelmista kaupallistaa sosiaali- ja terveydenhuollon palveluita. Kun kustannukset markkinaehtoistamisen seurauksena nousevat ja maakunnilla ei ole verotusoikeutta, tulee paine korottaa asiakasmaksuja olemaan erittäin kova. Mikäli maksujen nostoa ei mahdollisteta, jää maakuntien ainoaksi vaihtoehdoksi leikata erittäin rankalla kädellä niiden vastuulla olevista palveluista, kuten erikoissairaanhoidosta, vanhuspalveluista sekä mielenterveys- ja päihdepalveluista.
Tässä suuressa sote-epävarmuuden tilassa hallitus on päättänyt uudistaa sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksulainsäädäntöä. Maksujen muutokset eivät kuitenkaan ole riippuvaisia sote-uudistuksesta, vaan laki jää voimaan sellaisenaan vaikka uudistus kaatuisi. Hallituksen lähtökohta on tehdä uudistus, jonka seurauksena asiakasmaksujen kertymä pysyy samalla tasolla kuin tällä hetkellä. Suomen ylisuuria sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksuja ei siis olla alentamassa.
Koska maksuihin kuitenkin tehdään muutoksia, jotka sekä alentavat että kasvattavat tiettyjä maksuja, tarkoittaa tämä tiettyjen ihmisten aseman heikkenemistä ja toisten aseman paranemista. Lakimuutokseen sisältyy niin parannuksia kuin heikennyksiä. Selkeiksi parannuksiksi voi laskea seuraavat muutokset:
-suun terveydenhuollon palvelut lasketaan mukaan maksukattoon ja vastuu maksukaton seurannasta siirretään maakunnalle
– tehostetun palveluasumisen ja pitkäaikaisen laitoshoidon maksuja yhdenmukaistetaan
– maksujen perimättä jättämisen velvoitetta tiukennetaan ja asiakkaalle jätettävästä vähimmäiskäyttövarasta säädetään niin pitkäaikaisen palveluasumisen kuin laitoshoidonkin osalta
– sairaanhoidon palvelut säädetään alaikäisille kokonaan maksuttomiksi
Lakiesityksen isoin ongelma on kuitenkin se, että parannusten aiheuttamat lisäkustannukset katetaan lisäämällä perusterveydenhuollon käyntimaksuja. Tällä hetkellä terveyskeskuksen lääkäripalveluista voidaan periä joko enintään 41,20 euron vuosimaksu tai enintään 20,60 euron käyntimaksu. Suurin osa kunnista perii käyntimaksuja vuosimaksun sijaan. Käyntimaksuille on kuitenkin säädetty niin sanottu välikatto eli käyntimaksun saa periä ainoastaan kolmelta ensimmäiseltä käynniltä samassa terveyskeskuksessa kalenterivuoden aikana. Se tarkoittaa, että asiakas on maksanut korkeintaan 61,80 euroa vuodessa terveyskeskusmaksuja. Sen jälkeen käynnit ovat maksuttomia. Näin ollaan haluttu varmistaa, että maksut eivät muodostu liian suuriksi kenellekään. Myös perusterveydenhuollon lääkäri-, hoitaja-, terapia- ja sarjahoitomaksuja muutetaan niin, että näistä palveluista voidaan jatkossa periä maksu jokaiselta käyntikerralta.
Tämä tarkoittaa, että erityisesti paljon palveluja käyttävien iäkkäiden maksurasitus tulee kasvamaan. Hallituksen vastaus tähän on viitata vuosittaiseen maksukattoon, sanomalla että se turvaa pienituloiset ylisuurelta maksurasitteelta. Vuosittaisen maksukaton täyttyessä ihminen voi käyttää palveluita maksutta. Maksukatto on kuitenkin Suomessa kestämättömän suuri pienituloisille. Asiakasmaksujen maksukatto on tällä hetkellä 683€. Jatkossa terveyskeskuslääkärillä käynti on maksutonta vasta siinä vaiheessa, kun koko tämä 683 euron maksukatto on täyttynyt. Tällä hetkellä enimmäismaksu on siis 61,80 euroa vuodessa. Tämä on täysin päinvastainen suunta, kuin mihin pitäisi mennä.
Kaiken kaikkiaan lääkkeiden, asiakasmaksujen ja matkojen omavastuun enimmäismäärä on noin 1600 euroa vuodessa. 1600 euroa on liian iso summa paljon sairastaville pienituloisille, joiden taloudellinen tilanne on jo muutenkin vaikea. Tilannetta voi verrata esimerkiksi Ruotsiin, jossa kaikki avosairaanhoidon maksut eli lääkkeet ja asiakasmaksut ovat enintään 370 euroa vuodessa tai Norjaan, jossa terveyspalveluiden, psykologin palveluiden, hoidosta aiheutuneiden matkakustannusten ja lääkkeiden yhteinen maksukatto vuonna 2013 oli noin 265 euroa/vuosi.
Suomalaisen sosiaali- ja terveydenhuollon tasa-arvoa saadaan lisättyä vain alentamalla asiakasmaksujen osuutta palveluiden rahoituksesta selvästi. Rahoitusta on paljon oikeudenmukaisempaa kerätä progressiivisen verotuksen kautta kuin paljon sairastavien ihmisten taskuista. Vasemmistoliitto on esittänyt perusterveydenhuollon hoitotakuuta, joka turvaa kaikille suomalaisille pääsyn lääkärin vastaanotolle kiireettömissä tapauksissa korkeintaan viikossa – maksutta.
Terveyskeskusmaksun poisto koko maassa maksaisi arviolta 67 miljoonaa. Tämän lisäksi pitää luoda uusi, yhtenäistetty maksukatto, jonka kokonaistaso alennetaan 760 euroon vuodessa. Tämän yhtenäistetyn maksukaton sisällä olisi mahdollista edelleen säilyttää erilliset alemmat maksukatot, koska kaikilla ihmisillä eivät kaikki erilliset katot täyty.
Hyvinvointivaltion perusidea on turvata oikeus hyvään elämään vaikeissa tilanteissa. Jos pakotamme ihmiset valitsemaan ruoan ja lääkkeiden välillä emme voi ylpeillä hyvinvointimme tasolla.
