Ohi on 1007!

Vasemmistoliiton hallitustaival loppui kolmen vuoden jälkeen. Kannattajat ja aktiivit ovat jo ehtineet kiitellä puolueen (tai oikeastaan Kataisen) päätöstä. Valtamedia, hallitus– ja oppositiopuolueet ovat sen sijaan keskittyneet haukkumaan vasemmistoliittoa vastuuttomuudesta. Puolueeseen on päätöksen jälkeen virrannut uusia jäseniä, mikä osoittaa monen käsityksen vastuunkannosta eroavan siitä, mitä hallituspuolueet saarnaavat.

Vastuun kannosta

Lähdöstä seurannut keskustelu osoittaa lähinnä, että Kataisen kuuden puolueen hallitus oli suomalaisen konsensuspolitiikan multihuipennus. Samalla se osoittaa monen toimittajan kyvyn analysoida politiikkaa kuihtuneen täysin kokoon. On päivänselvää, että poliittista vaikuttamista on arvioitava syvällisemmin kuin yksinkertaistaen ja mustavalkoisesti: hallituksessa vaikutetaan, oppositiossa ei vaikuteta.

Puolueilla on merkittävästi toisistaan eroavia tavoitteita, jotka määrittyvät toisaalta niiden ohjelmissa ja toisaalta niiden jokapäiväisessä työssä. Jotta jälkimmäiset saadaan vastaamaan ensimmäisiä mahdollisimman hyvin on saavutettava valta-asema. Se edellyttää paitsi ihmisten luottamuksen saavuttamista myös sen säilyttämistä. Pienemmiltä puolueilta se edellyttää myös ulkoparlamentaarista voimaa tai merkittävää vaankieliasemaa. Tällainen on nyt puuttunut vasemmistoliitolta, jonka takia suurta linjaa ei olla pystytty kääntämään, yksittäisistä saavutuksista huolimatta.

Suomen politiikan kommentaattorit epäonnistuivat analysoimaan hallituksesta lähtöä niinkin ilmiselvästä lähtökohdasta kuin vasemmistoliiton omasta näkökulmasta. Sen sijaan he keskittyivät analysoimaan lähtöä omista henkilökohtaisista (vasemmistolle usein varsin kaunaisista) näkökulmista. Puolueilla on keskenään erilaisia tavoitteita ja näkemyksiä. Siksi vasemmistoliiton vastuunkanto ei ole samanlaista kuin kokoomuksen. Puolueiden asemat hallituksessa eroavat toisistaan, kuten myös puolueiden aatteet, tavoitteet ja äänestäjille antamat lupaukset.

Ajatus, että puolueiden pitäisi hallitukseen kerran lähdettyään pysyä siellä riippumatta siitä, minkälaisia päätöksiä tehdään, on yksinkertaisesti älytön. Kataisen hallitus on hallitusohjelmassa sovitun 2,5 miljardin sopeuttamisen sijasta sopeuttanut 6,7 miljardia euroa. Ei ole realistista odottaa, että puolueilla olisi yhtenäiset näkemykset näiden sopeutusten kohdistamisesta.

Veikkaankin, että mikäli vasemmistoliitto olisi jäänyt sosiaaliturvaa leikkaavaan hallitukseen “kantamaan vastuuta”, olisi puoluetta lyöty vähintäänkin yhtä paljon lehtien pääkirjoituksissa takin kääntämisestä.

Puheet vasemmistoliiton lähdöstä kysymyksenä, joka koskee vain “vastuunkantoa” on tapa viedä huomio kauas päätösten sisällöstä ja vasemmistoliiton poliittisista perusteluista hylätä kehysratkaisu. Puolue asetti jo ennen hallitukseen menoa reunaehdot hallitustyölle. Näistä useat oli venytetty äärimmilleen jo ennen viimeisintä kehysriihtä. Hallituskauden aikana puoluejohto muotoili uudelleen reunaehdot koskemaan ennen kaikkea kahta perusperiaatetta: tuloerojen tulee päätösten seurauksena kaventua, ja sosiaaliturvaa ei saa heikentää. Kehysriihisopu sisälsi 310 miljoonaa euroa heikennyksiä sosiaaliturvaan ja päätöksiä, joiden tuloerovaikutus oli marginaalisesti keventävä tai jopa kasvattava. Tässä valossa olisi pikemminkin outoa jos vasemmistoliitto olisi ollut halukas hyväksymään sovun.

Päätöksenteon kehystäminen vastuun kantamiseksi, jota joko tehdään tai ei, häivyttää viimeisetkin politiikan rippeet Suomesta. Silloin kaikki puolueet ovat vain vastuullisia tai vastuuttomia, ja poliittinen keskustelu, näkemyserot ja ideologia muuttuu jo lähes vakiintuneeksi Appelsiini-, lippalakki,- & talvisota-diibadaabaksi.

Mikäli halutaan puhua vastuusta, tarkoittaa se mielestäni sitä, että puolue uskaltaa, verrattaen pienestä kannatuksesta huolimatta, olla suostumatta muiden sanelemiin huonoihin kompromisseihin. Etenkin, jos kompromissit tuhoaisivat sekä oman linjan rippeet että poliittisen uskottavuuden. Vasemmisto on jo pitkään esittänyt vaihtoehtoja politiikalle ja sen vaihtoehdottomuudelle. Hyväksymällä kehysriihipäätökset vasemmistoliitto olisi viestinyt, että muita vaihtoehtoja ei ole. Puolue olisi samalla voinut lakkauttaa itsensä.

Olennaisempi kysymys on: onko tosiaan niin, että ainoat puolueet, joilla on Suomessa joitain julkilausuttuja kynnyskysymyksiä ovat vasemmistoliitto, perussuomalaiset ja mahdollisesti vihreät? Mitä tämä tarkoittaa äänestäjien näkökulmasta? Ja miten voidaan varmistaa, että politiikka ei tapahdu puhtaasti suurimman ehdoilla, laajoista hallituskoalitioista huolimatta?

Leikkauslinjasta

Äänestin aikoinaan hallitukseen menoa vastaan, ja olen useasti sanonut, että minulla ei ole ollut syytä vaihtaa kantaani. Omasta näkökulmastani suurin ongelma Kataisen hallituksessa on hallituksen politiikkaa läpi kauden ohjannut ajatus leikkausten ja sopeuttamisten tarpeellisuudesta keskellä taantumaa. Ajatus ei ole saanut ainoastaan kannatusta niin sanotulta oppositiolta, vaan hallituksen ulkopuolella on jopa nokiteltu vaatimalla vielä suurempia leikkauksia.

Euroopan tasolla hallitus on vetänyt Jutta Urpilaisen kuvailemaa, “tiukkaa linjaa”, joka on tarkoittanut talouskuripolitiikan hyväksymistä vastauksena kriisiin, joka johtuu yksityisestä velasta, finanssisektorin toiminnasta ja rahaliiton rakenteista. Seuraukset ovat olleet monella tapaa tuhoisat eri puolilla Eurooppaa. Toimimattoman leikkauspolitiikan lopettaminen on vasemmiston tärkeimpiä tavoitteita tällä hetkellä.

Suomessa hallituksen sopeutuslinjaa on arvosteltu laajalti, ennen kaikkea siksi, että se heikentää ostovoimaa ja kulutusta. Tämä jäädyttää jo entuudestaan hitaasti kulkevaa taloutta tilanteessa, jossa vienti on heikkoa. Taustalla ovat oikeistolaiset näkemykset julkisesta sektorista lähtökohtaisesti tehottomana toimijana, julkisesta velasta lähtökohtaisesti vaarallisena sekä valtiosta, jonka ei pitäisi puuttua markkinoiden toimintaan edes tukemalla työpaikkojen syntyä vaikeissa taloudellisissa olosuhteissa.

Vaikka tiedän, että vasemmistoliittolaiset ovat tehneet hartiavoimin töitä sijoittajavastuun edestä eurokriisin ratkaisemiseksi sekä puolustaneet pienituloisia joka ikisessa kehysriihessä, on hallituksen iso linja perustunut poliittiseen näkemykseen taloudesta ja yhteiskunnasta, joka ei ole vasemmistolainen. Tämä on ollut vasemmistolle ongelma koko kauden ajan, ja kysymys, johon puolue joutuu vielä vastaamaan.

Puolueen sisäisestä tilasta

Puolueen sisältä katsottuna lähtöratkaisu tuli kreivin aikaan. Hallitustaival on ollut sisäisesti repivä tavalla eikä koske vain eduskuntaryhmästä kahta erotettua edustajaa. Puolueen linjapäätöksistä on ollut vaikeaa käydä keskustelua ilman syyttelyä omien puukottamisesta selkään tai vuosikymmenten takaa kaikuvaa nimittelyä.

Erityisesti puolueen nuorille ja uusille toimijoille on ollut vaikeaa huomata, että vaikeita päätöksiä perusteltiin luottamuksella puoluejohtoon, eikä tehtyjen päätösten sisällöillä. Poliittiset kiistakysymykset koskivat siten aivan turhaan henkilöitä ja heidän näkemyksiään. Tällainen toimintatapa vaikuttaa hyvin nopeasti negatiivisesti minkä tahansa yhteisön ilmapiiriin.

Puolueaktiivien eduskuntaryhmälle antama laaja ja julkilausuttu tuki päätöksen jälkeen sekä eduskuntaryhmän yksimielinen päätös, olivat suuri helpotus monelle, mukaan lukien allekirjoittaneelle.  Ihmisten uskon palauttaminen puolueeseen ja omien joukkojen sisäisten ristiriitojen lieventäminen on tällä hetkellä yksi puolueen tärkeimmistä tavoitteista. Toivon, että vasemmistoliitossa keskitytään nyt voimakkaasti kenttätyöhön, yhteishengen parantamiseen ja oman poliittisen linjan kirkastamisen.

Vasemmiston on haastettava nykyinen leikkauslinja ja erottauduttava. Kaikki muut puolueet näyttäisivät olevan valmiita leikkaamaan hyvinvointivaltion kaukaiseksi muistoksi pitääkseen luottoluokittajat tyytyväisinä.

Leikkausten sijasta pitää panostaa työllisyysasteen nostamiseen työhyvinvointia parantamalla ja työttömyyttä vähentämällä. Valtion omistajaohjausta on uudistettava valtionomistuksen mahdollistamiseksi esimerkiksi telakka- ja kaivosalalla. Raideliikenteen parantaminen sekä vuokra-asuntotuotannon vauhdittaminen on nostettava kärkihankkeiksi. Perumalla osa yhteisöveron laskusta, verottamalla kaikkia tuloja progressiivisesti, sulkemalla veroja kiertävät yritykset ulos julkisista kilpailutuksista sekä vähentämällä veronkiertoa ja harmaata taloutta saadaan lisättyä verotuloja. Ihmisten hyvinvoinnin parantamiseksi on jatkettava kamppailua perustulon ja työajan jakamisen puolesta.

Jos vain haluamme, toisenlainen politiikka on mahdollista.