Käännytyslakikeskustelun saadessa yhä uusia kierroksia on paikallaan vielä kerran selventää pari keskeistä kysymystä.
Hallituksen esityksen keskeinen sisältö on antaa rajavartijoille valtuudet estää turvapaikanhakijoiden tulo rajan yli sekä käännyttää rajan jo ylittäneitä henkilöitä takaisin. Turvapaikkahakemuksia ei tällöin oteta vastaan tai käsitellä, eikä asiasta tehdä myöskään valituskelpoista päätöstä.
Juuri tämä keskeinen sisältö on ristiriidassa Suomea sitovien kansainvälisten ihmisoikeussopimusten, EU-oikeuden ja meidän oman perustuslain kanssa. Siksi tätä esitystä ei ole mahdollista saada kansainvälisen oikeuden mukaiseksi vain yksityiskohtia viilaamalla. Palautuskielto pohjautuu useisiin eri kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin. Kiellosta palauttaa ihmisiä paikkoihin, joissa ”hänen henkeään tai vapauttaan uhataan rodun, uskonnon, kansalaisuuden ja tiettyyn yhteiskunnalliseen ryhmään kuulumisen tai poliittisen mielipiteen vuoksi” on säädetty YK:n pakolaissopimuksen 33 artiklassa, jonka lisäksi se pohjautuu myös EU:n perussoikeuskirjaan sekä useisiin keskeisiin ihmisoikeussopimuksiin. Kielto on johdettu jokaisen oikeudesta olla joutumatta kidutuksen tai epäinhimillisen tai halventavan kohtelun kohteeksi.
Vaikka esimerkiksi YK:n pakolaissopimukseen aikoinaan sisältyi myös poikkeuksia palautuskieltoon, on sen tulkinta sittemmin kehittynyt kansainvälisten ihmisoikeussopimusten pohjalta. Se on nykyään kansainvälisessä oikeudessa ehdoton sääntö, eli niin sanottu jus cogens -normi. Siitä ei voi poiketa edes kriisitilanteissa tai siksi, että palautettava henkilö muodostaisi uhan maan kansalliselle turvallisuudelle. Selvyyden vuoksi on myös todettava, että mikäli rajan yli tulee luvatta ihmisiä aseiden kanssa niin kyse on aseellisesta hyökkäyksestä, ja silloin pätee eri kansainvälisen oikeuden pelisäännöt.
Palautuskielto muodostaa yhden keskeisimmistä pakolaisoikeuden lähtökohdista. Varmistuakseen, ettei se syyllisty palautuskiellon loukkaamiseen, on valtiolla tietyt menettelylliset velvollisuudet, joista sen pitää huolehtia. Näihin kuuluu velvollisuus ottaa vastaan ja käsitellä sen lainkäyttöpiirissä jätetyt turvapaikkahakemukset. Palautuskiellosta ei siis ole johdettavissa oikeutta turvapaikkaan, mutta se velvoittaa maita suorittamaan yksilöllisen turvapaikkaperusteiden tutkinnan. EU-oikeudessa on tämän lisäksi myös säädetty suoraan ihmisen oikeudesta jättää turvapaikkahakemus. Siksi ei ole mahdollista evätä ihmisiltä kokonaan mahdollisuutta jättää turvapaikkahakemus koko itärajalla, kuten hallitus nyt esittää.
Keskustelussa käännytyslaista on välillä esitetty, että tilanne Suomen itärajalla on niin uusi ja poikkeuksellinen, että nämä olemassa olevat tulkinnat kansainvälisestä oikeudesta eivät olisi sovellettavissa Suomeen. Tämä ei pidä paikkaansa. Välineellistetty maahanmuutto ei ole uusi ilmiö.
Turkin päätös päästää Syyriasta lähteneitä pakolaisia Kreikkaan vuonna 2015 ja 2016 oli välineellistettyä maahanmuuttoa, jolla kiristettiin EU:lta rahoitusta. Siitä oli kyse myös Valko-Venäjän, Puolan ja Liettuan vuonna 2021 alkaneessa rajakriisissä. Valko-Venäjän viranomaiset ovat todistetusti ohjanneet siirtolaisia rajalle ja jopa lennättäneet heitä maahan muualta. Näistä tapauksista löytyy oikeuskäytäntöä niin Euroopan ihmisoikeustuomioistuimesta (EIT) kuin EU-tuomioistuimesta.
Mikään näistä oikeustapauksista ei viittaa siihen, että Suomen esittämä ratkaisu olisi kansainvälisen oikeuden valossa hyväksyttävissä. Puola on saanut EIT:ltä langettavia päätöksiä ihmisten käännyttämisestä rajalla riittämättömän turvapaikkaprosessin kautta. Toisin kuin Suomessa esitetään, olivat puolalaiset rajavartijat kuitenkin antaneet turvapaikanhakijoille valituskelpoisen päätöksen. Liettua oli ottanut käyttöön poikkeusolojen lainsäädännön vastatakseen välineellistettyyn maahantuloon tavalla, jossa vain tietyillä virallisilla rajanylityspisteillä jätetyt turvapaikkahakemukset käsitellään. Tämä todettiin EU-tuomioistuimessa EU-oikeuden vastaiseksi. Liettua ei voinut jättää käsittelemättä sen lainkäyttöpiirissä tehtyä hakemusta, vaikka henkilö olisi tullut rajan yli muualta. Viimeksi helmikuussa EU-tuomioistuin on todennut Puolan osalta, että summittaiset käännytykset rajalta eivät ole EU-oikeuden mukaisia.
Näiden esimerkkien lisäksi EU:ssa hyväksyttiin huhtikuussa unionin uusi maahanmuuttolainsäädäntökokonaisuus, eli niin sanottu maahanmuuttopakti. Paketissa yhtenä osana oli kriisi -ja poikkeustilanteissa sovellettava asetus, jonka yhteydessä vielä erikseen on mainittu välineellistetty maahanmuutto. Myöskään tässä paketissa ei ole mitään tukea Suomen hallituksen esittämän mallin hyväksyttävyydelle. EU-lainsäädännössä päinvastoin painotetaan palautuskiellon ja turvanpaikanhakuoikeuden tärkeyttä. Maahanmuuttopolitiikan työkalut liittyvät sen sijaan poikkeukselliseen mahdollisuuteen käsitellä kaikki turvapaikkahakemukset rajamenettelyn puitteissa. Se tarkoittaa, että turvapaikkahakemukset otetaan vastaan, mutta käsitellään nopeutetussa menettelyssä rajan läheisyydessä.
Kun käännytyslain vastustajilta kysytään vaihtoehtoja nyt esitetylle laille, on tässä juuri yksi keino: otetaan nopeutetusti käyttöön maahanmuuttopaktin keino rajamenettelyn laajentamisesta. Toinen EU-oikeudessa jo nykyisellään löytyvä keino on komission mahdollisuus esittää ratkaisuja tilanteessa, jossa jäsenmaa joutuu laajamittaisen maahantulon kohteeksi. Puolan ja Liettuan tilanteessa komissio esitti tällaisia ratkaisuja, mutta niistä ei kuitenkaan tehty päätöksiä Puolan vastustuksen takia. Komission vuonna 2021 esittämään keinovalikoimaan ei sisältynyt mitään sen kaltaisia malleja, kuin mitä Suomen hallitus nyt esittää. Sen sijaan ehdotukset pohjautuivat turvapaikkahakemusten keskittämiseen tietyille rajanylityspisteille, joustoihin käsittelyajoissa sekä rajamenettelyyn laajempaan mahdollistamiseen.
Rajamenettelyyn sisältyy lukuisia ongelmia ihmisten perusoikeuksien näkökulmasta. Siksi on syytä painottaa, että sekin käyttöönoton pitäisi tulla kyseeseen vasta siinä tilanteessa, jos hakijamäärät kasvavat hallitsemattomasti. Mikäli tulijoiden määrä lasketaan tuhansissa, pystyy Suomi vastaanottamaan sekä käsittelemään hakemukset tavanomaisen turvapaikkajärjestelmän kautta.
Tästä pääsemme hallituksen käännytyslakiesityksen yhteen keskeiseen ongelmaan.
Kukaan ei ole millään tavalla vakuuttavasti pystynyt perustelemaan, millä tavalla ja miten tarkalleen useampi tuhat itärajan yli tullut turvapaikanhakija uhkaisi Suomen täysivaltaisuutta. Tämä on koko lakiesityksen peruslähtökohta, mutta tätä uhkaa ei avata tai perustella missään. Ihmissalakuljettajien tai viranomaisten sekaantuminen ihmisten kuljettamiseen rajalle ei tarkoita, etteikö ihmisillä voisi olla peruste tai tarve turvapaikalle. Itärajan yli tulleille hakijoille on myönnetty turvapaikkoja Suomesta. Asianmukaisen turvapaikkaprosessin tavoitteena on juuri selvittää nämä yksilölliset näkökulmat ja mahdollinen suojelun tarve.
Suomen ei tule säätää lakia, joka tietoisesti rikkoo kansainvälistä oikeutta, EU-oikeutta ja Suomen perustuslakia. Mikäli niin tehdään, tulee siitä ennakkotapaus, joka jatkossa mahdollistaa ihmisten perus- ja ihmisoikeuksien kaventamisen kansalliseen turvallisuuteen liittyen. Juuri tällä tavalla ihmisten perusoikeuksien kaventamista on perusteltu monissa autoritaarisissa valtioissa. Suomen ei tule liittyä tähän joukkoon.
