Kun Suomen talous vuonna 2009 syöksyi kansainvälisen finanssikriisin jälkeen, kirjoitti silloinen valtiovarainministeri Jyrki Katainen blogissaan “talouden talvisodasta” ja siitä, että “meitä uhkaa valtava meistä riippumaton vaara ulkopuolelta”.
Kun Suomen talous tänä vuonna vihdoin osoittaa selkeitä piristymisen merkkejä ja talouskasvuksi ennustetaan 2–3 prosenttia, on Sipilä kumppaneineen nopeasti yrittänyt omia kunnian kasvuluvuista itselleen. Demarit ovat puolestaan yrittäneet tehdä oppositiopolitiikkaa linjaamalla, että Sipilän hallitus on “perinyt käänteen” edelliseltä hallitukselta.
Kiteytyksenä voisi sanoa, että hallituksilla on tapana syyttää globaaleja suhdanteita huonoina taloudellisina aikoina, mutta kiittää omia politiikkatoimiaan hyvinä.
On selvää, että globaalit suhdanteet ja kansainvälisen talouden ja kaupan kehitys vaikuttavat Suomen kaltaisen maan talous- ja työllisyyskehitykseen. Mikään hallitus ei voi omilla toimillaan estää finanssikriisin kaltaisen romahduksen vaikutusta Suomen talouteen, eikä mikään hallitus voi nostaa työllisyysastetta merkittävästi, jos koko euroalue kamppailee nollakasvun kanssa.
Yhtä lailla on selvää, että jokaisen hallituksen toimet vaikuttavat talous- ja työllisyyskehityksen suuntaan ja vauhtiin.
Miksi toipuminen eurokriisin jälkeen on Suomessa ollut paljon hitaampaa kuin monissa muissa euromaissa tai Yhdysvalloissa? Yksi syy on vuodesta 2012 harjoitettu kireä finanssipolitiikka ja mittavat sopeutustoimet, jotka ovat pitkittäneet taantumaa ja olemattoman kasvun kautta. Toinen syy löytyy elinkeinorakenteen muutoksesta ja korkean tuottavuuden työpaikkojen vähenemisestä esimerkiksi elektroniikkateollisuuden puolella.
Suomen talous on matalan kasvun vuosina pysynyt pystyssä lähinnä kotitalouksien yksityisen kulutuksen ansiosta. Viimeisen vuoden aikana erityisesti laiva- ja rakennusteollisuuden investoinnit ovat kasvaneet, ja tällekin vuodelle ennustetaan 2–3 prosentin kasvua. Se tarkoittaa, että Suomen talous on vihdoin elpymässä, ja Suomen pankki ennustaa kansantuotteen saavuttavan kriisiä edeltäneen vuoden 2008 tason vuonna 2019.
Ensi ja sitä seuraavalle vuodelle ennusteet povaavat jo maltillisempaa kasvua. Valtiovarainministeriön ennuste on pessimistisempi kuin esimerkiksi Etlan, Palkansaajien tutkimuslaitoksen ja Pellervon taloudellisen tutkimuslaitoksen ennusteet tulevien vuosien osalta.
Talouden kasvu on luonnollisesti kaikin puolin iloinen ja tervetullut uutinen. Keskeistä tässä tilanteessa on tehdä sellaisia talouspoliittisia ratkaisuja, jotka tukevat kasvua ja kaventavat tuloeroja. Pitkän aikavälin kasvuedellytyksiä heikentävät säästöpäätökset tulee perua, ja sosiaaliturvaa on kehitettävä niin, että se helpottaa työntekoa.
Kasvun näkökulmasta harjoitettu finanssipolitiikka on ollut huonosti perusteltua. Julkinen kulutus on ollut ja on edelleen hyvin niukkaa, mittavat sopeutustoimet ovat pitkittäneet taantumaa, ja taloudellinen liikkumavara on käytetty mittaviin ja hyvätuloisille kohdennettuihin veronkevennyksiin. Sipilän hallituksen leikkaus-ja veronkevennyspäätökset ovat kasvattaneet tuloeroja.
Hallituksen politiikka on myös tarkoittanut valtion verotulojen pienenemistä. Vuosina 2016–2019 hallitus arvioi tulojen vähenevän 2,1 miljardilla. Kilpailukykysopimus lisää julkistalouden epätasapainoa ainakin miljardin verran. Vaikuttaa siltä, että mikään taloudellinen tilanne ei ole niin huono, ettei olisi varaa alentaa valtion tuloja – ja silti tehdä pienituloisiin kohdistuvia menoleikkauksia.
Suomen yksityisen kulutuksen kääntöpuolena on negatiivinen säästämisaste. Käytännössä tämä tarkoittaa, että kotitaloudet säästävät poikkeuksellisen vähän ja kuluttavat enemmän kuin tienaavat. Jotkut ekonomistit ovat selittäneet tätä luottamuksella talousnäkymiin. Yhtä varmasti säästöjen vähentymisessä näkyy myös työmarkkinapolitiikka, minkä seurauksena palkat ovat nousseet hitaammin kuin esimerkiksi vuokrat ja muut elinkustannukset.
Kotitalouksien velkaantumisestakin on syytä olla huolissaan. Se luo helposti pohjaa asuntokuplalle. Lisäksi erityisesti kulutusluottojen kasvu voi johtaa maksuvaikeuksiin ja ylivelkaantumiseen.
Oliko kilpailukykysopimus sitten tarpeellinen talouskäänteen aikaansaamiseksi? Ei ollut.
On merkillepantavaa, kuinka vahvasti työvoimakustannusten kehitys Suomessa eroaa keskeisistä kilpailijamaistamme. Tänä vuonna työvoimakustannukset ovat Suomessa laskeneet 2,7 prosenttia verrattuna vastaavaan aikaan viime vuonna, kun muualla EU:ssa ne ovat nousseet keskimäärin 1,7 prosenttia. Ruotsissa ja Saksassa työvoimakustannukset ovat kasvaneet saman verran kuin ne ovat Suomessa pienentyneet. Luxemburgissa ja Hollannissa, joiden taloudessa on laskusuhdanne, työvoimakustannukset ovat pienentyneet vain 0,1 prosenttia.
Mistä nämä prosenttiluvut kertovat? Erittäin rajuista palkanalennuksista, joiden maksajina ovat tavalliset pienipalkkaiset työntekijät. Ne kertovat myös, että nollakorotuslinja olisi riittänyt Suomen väitetyn hintakilpailukykyongelman korjaamiseksi, kun palkkakehitys on kilpailijamaissa ollut aivan eri luokkaa. Emme olisi tarvinneet pienituloisten palkanleikkauksia, työajan pidentämistä ja sopimusta, joka lisää julkistalouden alijäämää yli miljardilla.
Mikä sitten olisi oikea linja nykyisessä tilanteessa?
Talouskasvun tukemiseksi tulisi lisätä julkista kulutusta esimerkiksi liikennehankkeiden kautta. Ne lisäisivät myös yksityistä asuntotuotantoa ja helpottaisivat työvoiman liikkuvuutta. Tuloerojen kaventamiseksi pitäisi ohjata resursseja perusturvan leikkausten perumiseen sekä osinkoverotuksen uudistamiseen. Esimerkiksi listattujen ja listaamattomien yritysten osinkoverotus tulisi yhdenmukaistaa ja ja suurten osinkojen verotusta kiristää.
Hallituksen on muuttuneessa tilanteessa myös uudelleenarvioitava sellaisia säästöpäätöksiä, jotka edelleen vaikuttavat tulevien vuosien aikana joko eriarvoisuutta kasvattaen tai tai Suomen pidemmän aikavälin kasvuedellytyksiä heikentäen. Erityisesti leikkaukset koulutukseen ja tutkimukseen sekä kehitystyöhön tulisi perua mahdollisimman nopeasti. Aloittaa voisi vaikka kansaneläkeindeksin ja korkeakoulujen indeksien jäädytyksistä, jotka tehtiin koko vaalikaudeksi kerrallaan. Kun taloustilanne paranee, ei ole perusteltua pitää voimassa tällaisia pitkän aikavälin kasvulle haitallisia päätöksiä.
Meidän pitää myös purkaa turhaa byrokratiaa, joka monimutkaistaa työttömyysturvajärjestelmää ja tekee työnteon vaikeaksi. Työttömien kyykyttäminen ja kyttääminen ei auta, kun kunnollisia työpaikkoja ei ole tarjolla.
Järjestelmän pitää kannustaa omaehtoiseen aktiivisuuteen ja osaamisen kehittämiseen sekä joustaa erilaisten ihmisten, tilanteiden ja tarpeiden mukaan. Hallitus voisi lisätä joustoja esimerkiksi helpottamalla opiskelua työttömyysturvalla, nostamalla työttömyysturvan ja asumistuen suojaosan 500 euroon sekä helpottamalla ulosottoon ajautuneiden mahdollisuutta ottaa vastaan töitä nostamalla heidän suojaosuutensa 800 euroon kuussa. Vasemmisto on myös esittänyt, että työttömille annetaan sitova ennakkopäätös siitä, kuinka esimerkiksi osa-aikainen työskentely vaikuttaa heidän etuuksiinsa.
Suomessa pitää myös edelleen tehdä uudistuksia, jotka lisäävät tasa-arvoa ja parantavat perheiden mahdollisuuksia jakaa vastuuta nykyistä tasaisemmin. Siirtyminen vanhempainvapaan 6+6+6-malliin olisi iso askel kohti perheiden tasa-arvoa, varhaiskasvatusmaksujen asteittainen alentaminen toinen.
