Ranskalainen kirjailija Édouard Louis sanoi viime perjantaina Helsinki Lit-kirjallisuusfestivaalilla, että yksi syy minkä takia hän on kiinnostunut teatterista ilmaisumuotona, on että kirjan lukemisesta on tullut yläluokan etuoikeus. Monen tunnin käyttäminen kirjan lukemiseen ei yksinkertaisesti enää onnistu monilta. Samassa tapahtumassa ruotsalainen sarjakuvantekijä Liv Strömqvist kertoi kiinnostuneensa sarjakuvaformaatista muun muassa siksi, että se tuntuu tasa-arvoiselta. Sarjakuvat, kun monesti ovat saavutettavampia ja helpommin lähestyttäviä kuin kirja.
Tuntui oudolta istua kirjallisuusfestivaalilla, jossa kirjoista syntyi kuva vanhanaikaisena ja ulossulkevana konseptina. Siinä joutui myös pohtimaan omaa taustaansa ja sen vaikutusta siihen, miten kirjoihin suhtautuu. Kun minä olin nuori kirjat edustivat minulle tasa-arvoa. Minun vanhempani eivät suostuneet päästämään minua kalliille ratsastusleirille tai kielikurssille ja myös elokuvissa käyminen maksoi paljon. Toiset harrastivat urheilulajeja, jotka vaativat tietynlaisia vaatteita ja kulkemista eri paikkoihin lähes joka päivä. Minä olin kirjastossa. Sen ovet olivat auki kaikille ja siellä sai tuntikaupalla liikkua maailmasta toiseen täysin maksutta ja vapaasti.
Eilen olin Brysselissä EU:n opetusministereiden kokouksessa keskustelemassa lukutaidosta. Kokouksen alussa esiteltiin tuoreita tietoja kansainvälisestä PIRLS-tutkimuksesta, joka käsittelee kymmenvuotiaiden lukutaitoa. Suomi on edelleen tuloksien kärkimaita, mutta suunta on viiden vuoden aikana ollut laskeva. Syy on heikkojen lukijoiden määrän kasvu, se on kaksinkertaistanut viidessä vuodessa. Hyvät lukijat päärjäävät siis edelleen hyvin.
Kehitys näyttää huonolta myös muualla. Tutkimukseen osallistuneista eurooppalaisista maista ainoastaan kolmessa on tapahtunut myönteistä kehitystä. Kahdeksassa maassa tilanne on pysynyt samana. Heikkenevää kehitystä on sen sijaan nähtävissä 21 maassa. Se on suuri määrä, myös tutkimuksen historiaan peilaten. Tutkimuksia esitellyt professori kuitenkin sanoo, että tutkimuspiireissä oikeastaan odotettiin vielä pahempaa pandemian takia. Hänen mielestään tutkimus osoittaa, että opettajat ovat haasteista huolimatta tehneet hyvää työtä pandemian aikaiseen oppimisvajeeseen vastaamiseksi. Romahdus olisi voinut olla suurempi.
Niistä 57 maasta, jotka osallistuvat lukutaitotutkimukseen, tytöt pärjäävät poikia paremmin 51 maassa. Kuudessa maassa tytöt ja pojat pärjäävät yhtä hyvin. Niiden maiden määrä, joissa pojat pärjäävät tyttöjä paremmin on pyöreä nolla. Kun oppilaiden tuloksia tarkastellaan tarkemmin, huomataan myös miten heikko lukutaito on yleisempää heikosta sosioekonomisesta taustasta tulevien eli työväenluokkaisten lasten kohdalla. Piste-ero sosioekonomisen taustan mukaan vastaa kahta koulussa vietettyä vuotta.
Lukeminen siis eriytyy luokka-aseman ja sukupuolen mukaan. Kirjoista on tulossa eliitin etuoikeus, ulossulkeva ja erotteleva esine. Miten tässä näin kävi?
Oppimistuloksia koskevissa keskusteluissa syitä heikkenevään kehitykseen lähdetään usein hakemaan koulujen sisältä, mutta olisi syytä myös katsoa mitä koulujen ympärillä on tapahtunut. Koulutuksen ja sivistyksen yhteiskunnallinen merkitys on muuttunut, eikä sitä enää välttämättä nähdä keskeisimpänä väylänä sosiaaliseen liikkuvuuteen ja paremman tulevaisuuden rakentamiseen. Koulutus periytyy yhä Suomessa vahvasti, ja koulutustason nousu on pysähtynyt 1970-luvun lopulla syntyneisiin. Jos yhteiskunnassa ei enää ole vahvaa konsensusta koulutuksen ja sivistyksen arvosta ja vahvaa konsensusta siitä, että tulevat sukupolvet pitää nostaa edellisiä korkeammalle, vaikuttaa se tietenkin myös lasten ja nuorten arvoihin ja asenteisiin.
Kansainvälisissä yhteyksissä olen monesti kertonut Suomen historiasta, ja miten nimenomaan koulutus nosti Suomen köyhästä verisen sisällissodan runtelemasta maasta yhdeksi maailman parhaiten menestyneemmäksi ja onnelliseksi hyvinvointivaltioksi. Kansankynttilä-käsite kuvaa miten opettajat miellettiin henkilöinä, jotka toivat valoa ja tulevaisuudenuskoa koko kansalle. Koulutuksen avulla katsottiin eteenpäin.
Oppimisen ja itsensä sivistämisen kanssa kilpailee tänä päivänä moni muu asia, johon mieluummin käytämme aikaa. Usein koulujen digitaaliset oppimisympäristöt nostetaan syypääksi lukemisen vähentymiseen, mutta on selvää, että digitalisoidussa yhteiskunnassa lapsille ja nuorille pitää opettaa myös riittävät digitaidot ja kriittistä medialukutaitoa. Koulujen sulkeminen digiltä tuottaisi toisin sanoen uusia ongelmia. Mutta koulujen ulkopuolella digilaitteet ovat jyränneet kaikenikäisten vapaa-ajanvietonuusiksi. Jos aikuiset lukevat vähemmän fyysisiä kirjoja, johtaa se myös lasten lukemisen vähentymiseen. Jos aikuiset tekevät vähemmän päässälaskuja ja enemmän laskuja kännykällä, tekevät lapset todennäköisesti samoin. PIRLS-tutkimuksessa jopa kaksi kolmasosaa lasten perheistä olivat sellaisia, joissa vanhemmat eivät erityisesti pitäneet lukemisesta. Miten silloin voimme olettaa lasten lukuinnon kukoistavan?
Lukutaidon eriytyminen on uhka demokratialle. Kirjoista, tiedosta ja ajattelusta ei saa tulla vain eliitin etuoikeus. Lukutaito heikkenee ja eriytyy globaalisti, mikä osoittaa kehityksen taustalla olevat isot trendit, muutokset asenteissa ja ajanviettotavoissa. Siksi työtä lukutaidon edistämiseksi tarvitaan koko yhteiskunnan tasolla.
Varhaiskasvatuksessa ääneen lukeminen ja pienten lasten kielellisten valmiuksien ja sanavaraston laajentamisen pitää olla osa jokapäiväisiä rutiineja. Kouluissa pitää olla aikaa lukemiselle ja kirjoittamiselle, ja tähän tarkoitukseen on perusteltua lisätä tunteja eli aikaa tuntikehykseen.
Mutta tämän lisäksi tarvitaan monia muita toimijoita ja yhteistyötä. Kirjastojen rooli saavutettavina ja tasa-arvoisina tiedon lähteinä ja sivistäjinä on edelleen korvaamaton. Mutta lisäksi tarvitsemme jatkossakin osaavia kirjastoalan ammattilaisia, jotka voivat antaa vinkkejä kirjallisuudesta eri kohderyhmille ja tukea opettajia lukutaidon edistämistyössä. Tarvitsemme sanataidetta, lähikirjastoja ja kirjailijavierailuja juuri niille alueille, missä luetaan vähiten. Ja ennen kaikkea: tarvitsemme kirjallisuutta. Tarvitsemme romaaneja, sarjakuvia, lastenkirjallisuutta, elämänkertoja, mahdollisimman monipuolista ja monenkirjavaa ja elävää kirjallisuutta, koska paras ja kestävin tapa herättää lukuintoa on tarjota jotain sellaista luettavaa, mikä kiinnostaa. Ja koska me kaikki olemme erilaisia, innostumme ja kiinnostumme myös eri asioista. Kulttuuri ei ole, eikä se saa olla etuoikeus.
Kirjastossa lasten ja nuorten palveluiden parissa työskentelevä ystäväni tuskaili taannoin sen kanssa, että monesti opettajat haluavat oppilaiden edelleen lukevan tietynlaisia, ”kunnollisia” kirjoja. Sarjakuvia tai urheilijoiden elämäkertoja ei välttämättä hyväksytä, vaikka juuri ne voisivat olla helpommin lähestyttävä reitti kirjallisuuden maailmaan. Ehkä juuri siinä on se kohta missä olisi helpointa lähteä murtamaan kirjojen elitistisyyttä, antamalla lasten ja nuorten vapaasti valita siitä laajasta kirjosta, mitä kirjallisuus nykyään on. Ystäväni sanoin: ”ei sillä ole niin paljon väliä mitä he lukevat. Kunhan lukevat”.
Viittaukset tutkimukseen perustuvat omiin muistiinpanoihini kokouksessa pidetyn esitelmän pohjalta, mahdolliset väärinkäsitykset siis omiani.
