Li Anderssonin eduskuntavaalikampanja järjesti 1.4. Monkissa taide- ja kulttuuripoliittisen keskustelun. Puhumassa olivat kirjailija Riku Korhonen, kuvanveistäjä Mika Natri, kuvataiteilija Jani Leinonen, nukketeatteritaiteilija Merja Pöyhönen, elokuva-aktivisti Juri Nummelin, arkkitehtuuritutkija Panu Savolainen sekä eduskuntavaaliehdokas Li Andersson.
Seuraavan puheenvuoron taide- ja kulttuuripolitiikasta esitti tilaisuudessa Riku Korhonen, ja se julkaistaan hänen luvallaan.
Vannon kirjailijankunniani rippeiden kautta, että kaikki tässä kuvaamani tapahtui täsmälleen kuvaamallani tavalla.
Oli tiistai 31.3.2015 noin klo 23.30. Maaliskuu oli päättymässä, huhtikuun ensimmäinen alkamassa. Istuin yhä työhuoneella pöytäni ääressä, kirjapinojen keskellä, uupuneena ja ihmetellen, miten heikosti olin sinä päivänä edistänyt uraani. Valoisat tunnit olivat kuluneet erään kirjailijapiireissä paljastuneen häväistyssotkun selvittelyyn, loputtomiin puheluihin, juorujen ja väärinkäsitysten oikomiseen, osapuolten sovitteluun, raivon ja itkun rauhoitteluun ja maltilliseen vakuutteluun, ettei kenenkään tappaminen ole kelvollinen idea, edes kirjailijaliiton jäsenten. Olin taas saanut osoituksen ammattikuntani perusluonnosta: hysteeriseksi riistäytyvästä kuvittelunhalusta, joka yhdistyy täydelliseen kyvyttömyyteen olla tuomatta julki pahantahtoisimpia mieleenjuolahduksia.
Oli siis myöhä ja tietokoneeni ruudulla vasta kolme aihehahmotelmaa, tämän puheenvuoron alkuitua:
1) Taiteen vapaus.
2) Taiteen vittumaisuus.
3) Jotain pilkallista sekä konservatiiveista että edistyksellisistä.
Työhuoneeni sisäpihanpuoleisen ikkunan alla räsähti kuin kukkaruukku olisi haljennut soraan. Seinärappauksesta kohosi raapiva, karhea ääni. Jotain kevyttä tömähti ikkunalaudan pellille. Kuulin ikkunanpokan lukon kääntyvän. Pian verhon takaa työntyi pieni pää, hiukan tennispalloa suurempi, kilpikonnamainen kalju päälaki, kallo jonka sivuilla ja poskilla sojottivat harmaat hahtuvatöyhdöt kuin vihaisen pikkutytön leikkilampaastaan repimät villatakut.
Olento käänsi miniatyyrikasvonsa minuun. Sirojen mustien nukensilmien katse oli eloisa ja älykäs. Tunnistin kasvot. Hän oli John Stuart Mill, 1800-luvun brittiläinen liberaalifilosofi, utilitaristi, radikaali, demokraatti, muutoksen airut, naisasiamies ja suuren siirtymäkauden ihmelapsi, joka oli aloittanut kreikan opiskelun kolmevuotiaana. Olin vastikään lukenut hänen Päiväkirjansa, jonka viimeinen merkintä liikutti minua: ”Parannuskeinot kaikkiin sairauksiimme löydetään paljon kuolemamme jälkeen.”
Mill astui verhon takaa, seisoi ikkunalaudallani harmaassa villapuvussa ja katseli huonettani. Kuolema oli kutistanut hänet hiukan mollamaijaa korkeammaksi. Hän oli osallistunut tuohon vapaiden heimon suureen muuttoseikkailuun, eikä hänelle näyttänyt tuottavan tuskaa palata entisille asuinsijoilleen.
Mini-Mill liukui ikkunalaudalta lattialle, kopisteli kenkänsä, pudisteli takinliepeensä, kiersi pöydän, kurotti otteen teekupistani, kohotti sen huulille ja joi silmät kiinni. Hän laski kupin takaisin, nojasi polveeni, kiipesi mutkattomasti syliini ja asettui rintakehääni vasten nojaamaan.
Nuuhkaisin hänen päälakeaan. Siinä oli tuoksu, jonka voi kuvitella kalliissa avoautoissa ja teatteriaitioissa istuvien vapaiden naisten käsilaukkuihin, puhdas puuterimainen makeus yhdistyi kuoleman metsien ilmaviin havuaromeihin ja pehmeään laatunahkaan, jolle luvataan ikuinen käyttöikä.
Mill katseli näyttöruudulle laatimaani kolmea aihehahmotelmaa ja pudisteli pientä päätään. Hän kumartui eteenpäin, laski kätensä näppäimistölle ja alkoi kirjoittaa.
Ymmärsin heti, mihin hän pyrki. Hän työskenteli sylissäni, ja välillämme vallitsi vuosisatojen ja hautamullan läpi kantava yhteys.
Mill oli esittänyt Considerations on Representative Government -teoksessa erään idean, joka on tuonut hänelle jälkipolvien silmissä huonoa mainetta. Hänen kriitikkonsa ovat syyttäneet häntä elitismistä, ja hänen puolustajansa ovat sommitelleet hankalia ajatuskiemuroita osoittaakseen, että Mill kaikesta huolimatta ajoi tinkimättä tasa-arvon asiaa.
Mill ehdotti vaalitapaa, jossa yhteisen edun toteutuminen turvattaisiin niin, että erityisen sivistyneet, ansioituneet, oppineet ja viisaat äänestäjät saisivat hallintoelinten äänestyksissä kaksi tai useamman äänen. Tyhmät ja oppimattomat kansalaiset äänestäisivät yhdesti. Joidenkin äänestäjien paremmuus ja viisaus voitaisiin toteennäyttää yhteiskunnallisilla ansioilla ja erilaisilla kokeilla. Mill myönsi, että vaalitapaan sisältyisi vaikeuksia, muttei pitänyt niitä mahdottomina ylittää.
Nyt hän istui sylissäni, naputti näppäimistöä kiivaasti ja sovelsi vanhaa ideaansa suomalaiseen taidepolitiikkaan. Katselin, mitä hän kirjoitti.
”Kuolleiden liberaalien taidepoliittinen ohjelma
eli miten suomalainen taide pelastetaan siltä itseltään vaalitapaan sovelletulla maltillisella ja järkiperäisellä elitismillä.
Näiden muutosten voimaansaattamiseksi on aloitettava välitön ja intomielinen kamppailu kulttuuripoliittisen kentän kaikilla toimintatasoilla, vaikka ne syrjäisen valtakuntanne nykyisessä riitaisessa, matalamielisessä, syyttelynhaluisessa ja neuvottomassa ilmapiirissä tulevat herättämään ehdotonta vastustusta, pilkkaa ja lähes väkivaltaista vainoa.
Ohjelman käytännön toteuttaminen tapahtuu luomalla kolme uutta äänestäjäkategoriaa.
Ne ovat seuraavat:
1) Ensimmäinen kategoria: viisi ääntä niille kansalaisille, jotka vastustavat julkisella taiderahoituksella toteutettuja markkinasimulaatioita
Kulttuurinne suhteellisesta nuoruudesta ja kansainvälisestä vähäpätöisyydestä johtuen olette tottuneet perustelemaan taiteen olemassaoloa joko kansallisesti yhdistävillä kertomuksilla, sovinnaisella kauneudella, rakentavalla yhteiskuntakritiikillä tai, mikä tehokkainta: liiketaloudellisesti toteennäytetyllä hyödyllä. Muistakaa Muumit, sanotte toisillenne, kun taivas yllä pimenee ja vihaiset linnut lentävät pesästään. Nyt perusteluiden listan jatkoksi ovat astuneet näyttävät julkisrahoitteiset markkinasimulaatiot, jotka sekä kääntävät liiketalouden periaatteet nurin niskoin että antavat taiteelle skitsofreenisen tehtävän: sen pitää näyttää siltä kuin se myisi, vaikkei se myykään, mutta tätä ei kerrota, jotta se näyttäisi myyvän, jne.
Esimerkki: Viimevuotinen Frankfurtin kirjamessujen vientihanke on parhaillaan arviointivaiheessa. Hankkeen budjetti oli yhteensä neljä miljoonaa euroa, josta puolet oli julkista rahaa. Hankkeen toteutumisvaiheessa suomalaiset lehdet kertoivat kotimaisen kirjallisuuden saamasta ennen kokemattomasta näkyvyydestä Saksassa ja saksankielisessä lehdistössä. Ainakin ulospäin näytti, että käynnissä oli aidot markkinat. Koko suomalaisen kirjaviennin vuosittainen arvo on kuitenkin aina ollut alle tuon pääasiassa saksankieliselle alueelle satsatun julkisen summan. Markkinoiden toimintaa simuloidaan tässä oudon sokeasti, koska suomalaiset ylpistyvät aina typeriksi, kun teidät tai Muumit mainitaan maailman lehdissä. Frankfurtin messubudjetilla olisi kuitenkin rahoitettu esimerkiksi kahdensadan kirjailijan todellinen työ vuoden ajaksi, tai Jari Tervon työ kahdeksisadaksi vuodeksi. Ennen kuin toteutuneen kirjaviennin luvut ovat käsissänne, voitte vain kiistellä: kumpi on tärkeämpää, se että mahdollisimman monet kirjailijat voivat tehdä työtään edes säädyllistä muistuttavissa elämänoloissa, vaikkei se näkyisi missään, vai se, että jotkut kirjailijanne näkyivät ainakin viikon ajan Frankfurter Allgemeinessa.
2) Toinen kategoria: kymmenen ääntä niille kansalaisille, jotka eivät alennu odottamaan taiteelta hyvinvointihyötyjä
Taiteen yhteiskunnallista tehtävää ja institutionaalista olemassaoloa perustellaan usein hyvinvointihyödyillä: kulttuuri edistää mielenterveyttä, nauru silottaa stressirypyt ja tragedian viiltävä tuska saa unohtamaan nivelrikon riesat. Tällainen perustelu on läpikotaisin utilitaristinen, ja entisenä peribrittiläisenä utilitaristina tämän taidepoliittisen ohjelman laatija tietää, että se on ainakin jossain triviaalissa mielessä väistämättä tosi. Kun lukee nojatuolissa romaania, ei voi jäädä hevoskärryn alle. Kun pitää illalla kyetä pujottelemaan teatterin katsomoon lajitoverien joukkoon, ei voi juoda itseään sherrytainnoksiin ennen iltakuutta. Kun keskittyy opettelemaan yhdistysteatterin joulunäytelmän vuorosanoja, on rasitettava muistia ja taivuttava yhteistyöhön. Tämä kaikki on hyvää ja arvokasta. Mutta taiteen laajoista mahdollisuuksista suoran utilitaristinen hyötyperuste antaa muotopuolen ja valheellisen kuvan. Todellisuus on surullisempi ja mielenkiintoisempi. Kerron tuolla korkeimpien heinien peittämän rajan takana kuulemani vahingollisen totuuden, jonka opin eilen illalla metsäpolulla romanttiselta runoilija Samuel Taylor Coleridgelta ja jossa on ripaus tarpeellista pahaenteisyyttä: ”Aina taiteelta ei pidä pyytää hyvinvointia. Joskus tuollainen on kuin kysyisi jumppaohjetta itsemurhahyppääjältä.”
3) Kolmas kategoria: viisitoista ääntä niille kansalaisille, jotka kuuntelevat sekä edistyksellisiä että konservatiiveja
Pieni pohjoinen Suomi vääntelehtii peloissaan, vatsakatarrissa ja tulevaisuudenuskoa etsien. Kansanne kaipaa tarinaa, joissa se on toisenlainen, selkeämpi, vähemmän uhattu, joku muu oikeastaan, joku aikaisempi tai vasta tuloillaan oleva, ei tuuliajolla, ei vaarassa sulkea viimeistä tehdastaan, ei jakautumassa rajojen yli tulvivien taloudellisten tai etnisten barbaarien käsiin. Hämmennyksen keskellä taiteilijoillanne on jo vanhassa eurooppalaisessa lajimuistissaan edistyksellisen vapaamielisen poseerauksen tapa, jota monet näinä aikoina yhä kouristuksenomaisemmin ylläpitävät. Se, mikä tekisi tämänhetkisestä suomalaisesta taidepoliittisesta keskustelusta nykyistä kiinnostavampaa, luulisin, olisi taiteilijoiden kaikkien omien poliittisten totuuksien hautaaminen vaikka vain puoleksi hallituskaudeksi ja vilpitön vastapuolen väitteiden koetteleminen ja yritys soveltaa niitä todellisuuteen taiteellisen ilmaisun avulla. Siinä ei edes olisi mitään vaaroja, koska taiteella ei voi teidän keskuudessanne enää särkeä mitään korjaamatonta. Kulttuurialoilla ja taiteen parissa työskentelee paljon aidosti idealistisia ihmisiä, jotka uskovat muuhunkin kuin siihen, mikä näkyy kirjanpidossa. Ja idealismi on kaunista, mutta jos se saa muovailemaan toisin ajattelevista pelkkiä karikatyyrejä, tulos on tylsempi kuin jo saavutetun vapautensa ja yhä ennustamattoman kohtalonsa kanssa kamppaileva koomisenvakava kansanne ansaitsee.”
Tämän kirjoitettuaan John Stuart Mill nousi sylistäni, taputti polveani ja teki syvän tuonpuoleisen gentlemanin kumarruksen. Hän kiipesi ulos ikkunastani ja astui yön halki sinne, missä hänen oli helpompi olla rauhallinen kuin tässä maailmassa, jota oli kerran tuntenut intohimokseen parantaa.
