Vieraskynäkirjoitus Ulkopolitist-blogissa
Presidentinvaalit ovat Suomen henkilökeskeisimmät vaalit ja siksi äänestäjien eniten suosima tilaisuus kansanvallan harjoittamiseen. Vaikka presidentillä on viimeisten vuosikymmenten aikana riisuttu iso osa valtaoikeuksista, on hänellä edelleen varsin hyvät mahdollisuudet tehdä ulkopoliittisia linjanvetoja, joilla on painoarvoa paitsi Suomessa, ennen kaikkea myös kansainvälisillä areenoilla.
Professori Hiski Haukkala kirjoittaa Ulkopolitiikka-lehdessä (4/2011), että nopeasti muuttunut maailma edellyttää myös Suomen kaltaisten pienten maiden tekevän varsinaista ulkopolitiikkaa pelkän “ulkoasianhallinnan†sijaan. Talous- ja ympäristökriisi, väestönkasvu, uusliberaali talouspolitiikan epäonnistuminen, energiavarojen hupeneminen ja asekauppa edellyttää pieniltä mailta määrätietoista ulkopolitiikkaa. Ennen kaikkea muuttuneet poliittistaloudelliset voimasuhteet, kuten Brasilian, Venäjän, Intian, Kiinan ja Etelä-Afrikan merkittävämpi taloudellinen rooli ja keskinäinen poliittinen yhteistyö, vaikuttavat myös Eurooppaan.
Presidenttiehdokkaiden tulee selkeästi linjata minkälaisella strategialla vakautta, rauhaa ja kehitystä halutaan edistää maailmanlaajuisesti – ja keiden kanssa.
Kuitenkin vaikuttaa, että presidentinvaalien kampanjoinnissa on ollut harvinaisen vaikeaa saada aikaan ulkopoliittisesti mielenkiintoista keskustelua.
Paavo Arhinmäki on nostanut kiitettävästi keskusteluun yhden Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan kestoaiheista, sotilasliitto Naton ja ehdokkaiden suhtautumisen sotilasliittoon. Arhinmäkeä on jopa syytetty Naton demonisoimisesta, mutta sotilasliiton jäsenyyden ympärillä tulisi olla mahdollisuus keskusteluun Suomen nykyisistä ulkopoliittisista painopisteistä sekä diplomatian ja kehitysyhteistyön merkityksestä suhteessa asevarusteluun ja sotilaalliseen yhteistyöhön.
Sen sijaan ehdokkaat irtaantuvat puolueidensa linjoista ja keskustelu pyörii keskenäisen nokittelun ja ehdokkaiden kantojen mahdollisen muuttumisen ympärillä. Keskustelu Natosta on typistynyt Suomen kansainvälisen aseman arvioinnin sijaan ehdokkaiden henkilökohtaisiin arvioihin Suomen Nato-jäsenyyden tarpeellisuudesta, eivätkä edes Natoa kannattavat ehdokkaat ole ottaneet asiaan mitään selkeätä kantaa.
Natoa ei voida käsitellä ainoastaan puolustukseen liittyvien kysymysten kautta, kuten kysymyksinä valtiontalouden säästöistä, mitä sotilasliitto ei toisi mukanaan, sotilaallisen integraation syventämisestä tai asevarustelu- sekä sotaharjoitteluyhteistyöstä. Näiden lisäksi on analysoitava sotilasliittoa poliittisena yhteisönä ja arvioitava, minkälaisia poliittisia seurauksia jäsenyydellä olisi.
Miten periferiassa olevassa, vientiriippuvaisessa EU-maassa toimitaan yhä keskinäisriippuvaisemmassa maailmassa? Sotilasliitto Nato tulee käsitellä osana keskustelua Suomen kansainvälisestä asemasta ja tavoitteista globaalin hallinnon suhteen. Natossa Yhdysvaltojen asema poliittisena suurmahtina korostuu ja EU-jäsenistä Suomen lisäksi ainoastaan muutama muu EU-maa ei kuulu Natoon. Tämä tarkoittaa, että Euroopan turvallisuutta rakennetaan osaksi Yhdysvaltain intressien ehdoilla. Sotilasliitto osallistuu valikoidusti konflikteihin aseistetuilla joukoilla. Nato-yhteistyössä korostuu varustelutarpeet yhteensopivuuden turvaamiseksi YK:n korostaman aseriisunnan kustannuksella.
Suomi pyrkii YK:n turvallisuusneuvoston jäseneksi vuodesta 2013 eteenpäin. Vaikka kampanja on yksi Suomen tärkeimmistä ulkopoliittisista projekteista vuosiin, sitä on tuskin sivuutettu vaalikeskusteluissa. Suomi on kampanjassaan painottanut rooliansa rauhanvälityksessä ja – rakentamisessa, sekä naisten aseman edistämisessä turvallisuusneuvoston 1325-päätöslauselman mukaisesti, jossa painotetaan naisten osallistumisen tärkeyttä ja naisten roolia konflikteissa.
Vaihtuvana jäsenenä turvallisuusneuvostossa Suomen kädenjälki ja vaikuttavuus olisi pitkälti kiinni siitä, miten aktiivisesti nostamme kärkiteemojamme esille ja minkälaisia koalitioita Suomi kykenisi muodostamaan niitä ajakseen. Äänestäisikö Suomi ainoana pohjoismaana muiden Nato- maiden kanssa? Jäsenyys lisäisi Suomen vaikutusvaltaa ja ajankohtaistaisi myös Suomen muita ulko- ja turvallisuuspoliittisia kantoja ja liittolaisuuksia. Jos Suomi olisi ollut jäsen tällä kaudella, olisimme esimerkiksi joutuneet äänestämään Libya-operaatiosta.
Myös hupenevat luonnonvarat ja kiihtyvä ilmastonmuutos synnyttävät jo nyt konflikteja ja katastrofeja eri puolilla maailmaa. Tulevana vuonna YK järjestää kaksi merkittävää kansainvälistä ympäristökonferenssia, joissa Suomen pitää osoittaa selkeät tavoitteet. Rio 20-konferenssissa pitää nähdä sitovia askeleita kestävän kehityksen edistämiseen niin ja ilmastokokouksessa Qatarissa ilmastopäästöjen nopeeseen vähentämiseen.
Presidentinvaalikeskustelujen ohella myös Suomen hallitus tekee päätöksiä, jotka olennaisesti liittyvät vaaleissa käsitellyihin aiheisiin. Myymällä aseita ja aseteknologiaa Saudi-Arabian ja Israelin kaltaisille valtioille, Suomi ei pelkästään tee ulkomaankauppaa, vaan harjoittaa ulkopolitiikkaa joka vaikuttaa turvallisuustilanteeseen niin Suomessa kuin muualla. Saudi-Arabian asevoimat ovat olleet mukana naapurimaissa toteutetuissa demokratiaa vaativien mielenosoittajia vastaisissa toimissa, ja kuten Israelissa asevoimat ovat myös osallistuneet yhteenottoihin mielenosoittajien kanssa kansallisesti. Asekauppapäätös on taas yksi esimerkki siitä, miten myös pienen maan ratkaisut viestivät poliittisista painotuksistamme ja prioriteeteistamme. Harva presidenttiehokas on keskusteluissa linjannut, että Suomen tulisi myydä aseita ihmisoikeuksia polkeville, Yhdysvalloille strategisesti tärkeille kumppaneille.
Käymällä sotaa Afganistanissa, sekä toimittamalla aseita Saudi-Arabiaan ja Israeliin, Suomi osoittaa olevansa jotain muuta kuin puolueeton. Yhteenkietoutuneessa ja muuttuvassa maailmassa myös Suomen on ollut valittava niin toimintatapansa kuin liittolaisensa.
Li Andersson, Vasemmistonuorten puheenjohtaja
No Comments