Hyvät ystävät,
Suomi on yksi maailman vauraimmista maista. Suomi pärjää kansainvälisissä vertailuissa erittäin hyvin, kun mitataan kansalaisten hyvinvointiin ja tasa-arvoon liittyviä tekijöitä. Tämä on myös maa jossa mielellään puhutaan hyvinvointivaltiosta ja ollaan ylpeitä sen historiallisesta perinnöstä.
Mutta kaikesta tästä huolimatta tämä on maa, jossa leipäjonojen pituus vuosi vuodelta kasvaa. Tämä on maa, jossa elää yli 200 asunnotonta perhettä ja yli 7000 asunnotonta henkilöä. Tämä on maa, jossa vallassa olevat viittaavat asunnottomiin “ihmisroskana”.
Suomessa tehty työ asunnottomuuden vähentämiseksi osoittaa, että eriarvoisuuden kasvu ei ole mikään vääjäämätön kehityssuunta. Toisin kuin monin paikoin muualla Euroopassa, on Suomessa onnistuttu vähentämään asunnottomuutta. Se on edellyttänyt toimia ja yhteistyötä niin kuntien ja valtion välillä, kuin asiaan omistautuneita ja sinnikkäitä kansalaisjärjestöjä ja yksittäisiä kansalaisia, jotka ovat toimineet ihmisten auttamiseksi silloin kun julkinen palvelujärjestelmä on epäonnistunut tehtävässään.
Mutta me ei voida tyytyä tähän. Asunnottomuudella on monet kasvot, ja kehitys ei ole vain myönteinen. Suurin osa Suomen asunnottomista majailee tuttujen ja sukulaisten nurkissa, osa elää asuntoloissa ja osa on tehnyt rappukäytävistä, vinittikomeroista ja teltoista majapaikkansa. Nuorten asunnottomien määrä pääkaupunkiseudulla on kasvussa. Samaten täällä Turussa asunnottomien määrä kasvoi vuodesta 2016 vuoteen 2017 117 hengellä. Tämä on todella huolestuttava kehityssuuntaa, ja selvästi enemmän kuin muissa isoissa kaupungeissa.
Turun vasemmistoliiton valtuustoryhmä teki maanantaina valtuustoaloitteen siitä, että Turun kaupungin on tehtävä enemmän asunnottomuuden torjumiseksi. Sama pätee koko maahan.
Suomessa meillä on varaa ja mahdollisuus poistaa asunnottomuus kokonaan. Mitään muuta ei voi edes pitää kohtuullisena tavoitteena yhdessä maailman vauraimmista ja parhaiten pärjäävistä maista.
Jokaisen ihmisen oikeus omaan kotiin. Se on periaate, jota pitää vahvistaa ja jonka pitäisi ohjata kaikkea sitä politiikkaa, mitä tehdään.
Miten voidaan sanoa nuorelle, että sun pitää nyt mennä työkkäriin ja hankkia itsellesi työpaikka, jos hän ei edes tiedä mihin hän pääsee nukkumaan ensi viikolla? Miten voidaan sanoa vanhempien luota ulos lentäneelle nuorelle aikuiselle, että sun pitää hakeutua kouluun ja käydä siellä säännöllisesti, jos hän joutuu muuttamaan kaverin luota toiselle joka toinen viikko? Miten voidaan sanoa alkoholismiin sairastuneelle, että sinun pitää ensin raitistua ja hoitaa elämäsi kuntoon, ennen kuin me autetaan sinua saamaan katto pään päälle ja paikka missä olla yötä?
Oikeus omaan kotiin tarkoittaa, että asunto ensin periaate laajennetaan koko maahan. Se lähtee siitä, että ihmiselle ensin turvataan pääsy omaan kotiin, ja sitten lähdetään yhdessä ratkaisemaan niitä muita ongelmia, joita hänellä on. Asunnottomuutta ei kitketä pelkällä sosiaalipolitiikalla tai pelkällä asuntopolitiikalla, vaan asunnottomuuden vähentämiseksi tarvitaan kokonaisvaltaista yhteistyötä ja näiden yhteensovittamista.
Oikeus omaan kotiin tarkoittaa myös, että otetaan käyttöön asuntotakuu, jolla taataan ihmiselle pääsy asuntoon viimeistään muutaman kuukauden kuluessa siitä, kun hän on joutunut asunnottomaksi. Se tekisi asunnosta subjektiivisen oikeuden, ja pakottaisi kunnat huolehtimaan asuntotarjonnan riittävyydestä.
Oikeus omaan kotiin tarkoittaa myös, että rakennetaan riittävästi kohtuuhintaisia vuokra-asuntoja kasvukeskuksissa koko maassa. Tavoitteeksi asetetaan, että 40% uudisrakentamisesta on ARA-tuotantoa. Asumisen kalleus on kaikkialla Suomessa keskeinen pienituloisten asemaa kurjistava tekijä, ja monella uppoaa kohtuuttoman suuri osa käytettävissä tuloista vuokraan ja muihin asumisen kuluihin. Kun kaupungissa työskentelevillä duunareilla ei enää ole varaa asua kaupungissa, silloin tilanne on jo mennyt aivan liian pahaksi.
Oikeus omaan kotiin tarkoittaa myös niiden asenteiden haastamista, joista “ihmisroska”-kommentit kumpuaa. Vaikka tällaisten kommenttien sanominen julkisesti varmasti ovat vahinkoja, kertovat nämä sanavalinnat niistä asenteista, jotka yhteiskunnassa vallitsevat. Köyhyys, asunnottomuus ja työttömyys nähdään ihmisten omina epäonnistumisina, sen sijaan että niitä nähtäisiin hyvinvointivaltion epäonnistumisina. Tällainen epäinhimillistävä ajattelutapa vie meidät ainoastaan kohti syvenevää eriarvoisuutta.
Me olemme sen sijaan täällä tänään sanomassa, että oma koti ei ole palkinto, vaan ihmisoikeus.
