Tänään on julkaistu erittäin huolestuttavia tietoja korkeakouluopiskelijoiden hyvinvoinnista. THL:n tutkimuksen mukaan joka kolmas opiskelija kärsii ahdistus- ja masennusoireista. Se on järkyttävän suuri luku, joka tarkoittaa että nämä ongelmat ovat opiskelijoiden keskuudessa yleisempiä kuin väestössä keskimäärin. Asiantuntijat arvioivat, että mielenterveyspalveluiden tämänhetkisen ison kysynnän taustalla on osaltaan myös koronapandemia, joka on vaikuttanut hyvin radikaalisti nuorten aikuisten elämään. Suurimmalla osalla opiskelijoista ei ole omaa perhettä, jonka kanssa viettää aikaa kotona, eikä vakituista työtä joka toisi taloudellista turvaa epävarmoina aikoina. Moni on saattanut tehdä keikkatöitä juuri palvelu- tai ravintola-alalla, joihin hyvin monet rajoituksista ovat kohentuneet.
On selvää, että nyt tarvitaan toimia joilla voidaan vastata tähän palvelutarpeeseen. Opetus- ja kulttuuriministeriö on tänään jakanut kuusi miljoona euroa avustuksina korkeakouluille opiskelijoiden hyvinvointia tukeviin projekteihin. Tämän lisäksi pitää jatkaa matalan kynnyksen keskusteluavun tarjonnan lisäämistä, samalla kun huolehditaan ihmisten nopeasta pääsystä hoitojärjestelmän piiriin.
Mutta monet asiantuntijat ovat myös kommentoineet tämänpäiväisiä uutisia sanomalla, että emme voi reagoida tämänkaltaisiin tietoihin vain vaatimalla terapiaa kaikille. Jos ihmisten kokema pahoinvointi kehittyy tätä tahtia koko yhteiskunnassa, emme koskaan tule onnistumaan lisäämään terapiaa niin paljon, että voisimme vastata kaikkien avuntarpeeseen. Meidän on siksi pakko pureutua syvemmälle, siihen, mikä tässä yhteiskunnassa saa niin monen voimaan niin pahoin.
Erityisesti korkeakouluopiskelijoiden kohdalla uskon, että mielenterveysongelmien osasyynä on viime vuosikymmenten korkeakoulupolitiikka Suomessa. Opintotuen ehtoja on kiristetty eivätkä opintotukikuukaudet enää kata koko tutkinnon suorittamista. Opiskeluaikoja on kiristetty, opintotuen tasoa on heikennetty ja kaikki tehdyt ratkaisut sekä päätökset viestivät ”suorittakaa”, ”olkaa nopeita” ja ”tehkää vain tätä”.
Suorituskeskeisyyden myötä pois jää mahdollisuus oppia ja sivistyä oppimisen sekä sivistyksen vuoksi. Pois jää mahdollisuus kehittyä, kasvaa ja oivaltaa rauhassa korkeakouluopintojen parissa. Pois jää mahdollisuus yhteiskunnalliseen aktiivisuuteen opintojen ohella. Jos yrittää mahduttaa tätä kaikkea elämäänsä samanaikaisesti, kun on ainainen huoli rahojen riittämisestä sekä opintolainan nostamisesta ilman tietoa tulevista työpaikoista jäljelle jää vain stressi.
Ja ehkä tässä nuorten aikuisten kohdalla on kyse myös vielä laajemmasta kehityksestä. Kyse on sukupolvista, joiden tällä hetkellä ennakoidaan jäävän vähemmän koulutetuiksi kuin vanhempansa ja vähemmän vauraimmiksi kuin vanhempansa. Kyse on sukupolvista, jotka ovat kasvaneet aikuisiksi aikana jolloin poliittinen puhe siitä, että mihinkään ei ole varaa sekä uutiset ilmastokatastrofin vääjämättömästä etenemisestä ovat osittain korvanneet suuret yhteiskuntapoliittiset tulevaisuusvisiot ja edistysuskon. Vähemmästäkin ahdistuu.
Ei siis riitä että lisäämme terapiaa. Meidän pitää onnistua yhteiskunnan muuttamisesta paljon perustavanlaatuisemmalla tavalla. Jatkuvan tehostamisen ja kaikkialle tunkeutuvan tehokkusajattelun sijasta, pitää tehdä tilaa sille, että elämään mahtuvat myös epävarmuus ja virheet ja haahuilu – rauhassa kasvaminen. Koulutuspolitiikan puolella tämä ajattelutavan muutos on välttämätön. Korona on nostanut pinnalle jo pidempään jatkuneita ongelmia ja nuorten kokema stressi ja paineet ovat musertavia. Kaikki koulutuspolittiset ratkaisut on jatkossa punnittava tästä näkökulmasta – lisäävätkö ne entuudestaan paineita ja kuormitusta, vai vievätkö ne suuntaan, jossa tuetaan ja mahdollistetaan myös uudelleen valintoja ja armollisuus itselleen.
