Arvoisat kasvatustietelijät, hyvät ystävät
Suuret kiitokset tästä mahdollisuudesta tulla tänne avaamaan tämän vuoden Kasvatustieteen päiviä ja erityiskiitokset myös valinnastanne keskittyä yhteiskuntapoliittisesti äärimmäisen ajankohtaiseen ja tärkeään aiheeseen: ”Eriarvoistuva maailma – tasa-arvoistava koulu?”
Suomalaiset päättäjät hehkuttavat mielellään suomalaista koulutusjärjestelmää. Ulkomailla nostamme mielellämme esille erinomaiset PISA-sijoituksemme ja suomalaisen opettajankoulutuksen merkityksen. Suomalaiseen koulutusjärjestelmään sisältyy kuitenkin myös monta tasa-arvoa edistävää piirrettä, jotka ansaitsisivat vähintäänkin yhtä suuren huomion.1970-luvun peruskoulu-uudistuksessa luovuttiin siihen astisesta tavasta jakaa oppilaat kansalaiskouluihin ja oppikouluihin pääsykokeiden perusteella. Siitä asti suomalainen koulutus on muutamin pienin poikkeuksin perustunut kaikille yhteiseen ja kokonaan julkiseen peruskouluun, yhdistettynä opettajien melko vahvaan kasvatukselliseen autonomiaan toteuttaa opetussuunnitelmia.
Me emme ole joutuneet pohtimaan mitä tehdään kun koulut menevät konkurssiin, kuten naapurimaassamme Ruotsissa, emmekä pohjaa arviointia jatkuviin standardiosoituihin kokeisiin, kuten monissa muissa maissa tehdään. Kansainvälisesti verrattuna koulujen väliset erot ovat Suomessa olleet pienet. Korkeakoulutus on ollut ja on toivon mukaan tulevaisuudessakin maksutonta kaikille opiskelijoille, vaikka koulutuksen periytyvyys korkeakoulutuksen osalta on edelleen suuri ongelma.
Koulutus ja osaaminen on myös hyvin vahva osa suomalaisten itsemäärittelyä ja identiteettiä. Suomen historian ympärille rakennetussa tarinassa pienestä kansakunnasta, joka köyhistä oloista ja verisistä sisäisistä ristiriidoista huolimatta säilytti itsenäisyyden suurvaltaa vastaan käydyssä sodassa ja kehittyi myöhemmin yhdeksi maailman vauraimmista ja tasa-arvoisimmistamaista, on koulutus ja osaaminen kulkenut mukana koko ajan.
Mutta yhteiskunta ei pysy paikoillaan koskaan. Yhteiskunta muuttuu, ja yhteiskunnalliset totuudet, poliittiset fraasit ja toistetut hokemat vanhentuvat muutoksen myötä.
Viimeisten vuosien aikana on tullut viesti viestin jälkeen koulutuksen eriarvoistumisesta. Koulujen väliset erot ovat kasvussa, ja Helsingissä ja Turussa puhutaan jo suoraan koulushoppailusta. Juuri Turku on kansallisesti hyvä esimerkki kaupungista, jossa vapaa kouluvalinta on johtanut sellaiseen kehitykseen, jossa jopa kolmannes yläkouluikäisistä aloittaa opiskelun muussa koulussa kuin omassa lähikoulussaan. Kansallisesti katsottuna oppimistulokset ovat laskeneet, ja peruskoulun tasa-arvoistava funktio on heikentymässä. Peruskoulussa niin alueelliset kuin sukupuolten väliset erot ovat olleet kasvussa. Perhetausta vaikuttaa aiempaa enemmän oppilaiden tuloksiin kaikissa oppiaineissa.
Vierailin kesällä Jyväskylässä koulutuksen tutkimuksen laitoksessa ja siellä keskusteltiin tästä kehityksestä. Huolestuneisiin kysymyksiini tutkijat vastasivat, että he kyllä osaavat todetamiten oppimistulokset laskevat mutta eivät miksi. He antoivat minulle kuitenkin yhden neuvon, ja se oli katseen laajentaminen kouluista kouluja ympäröivään yhteiskuntaan. Koulut eivät ole mikään muusta yhteiskunnasta eristyksissä toimiva saareke, vaan niin kansalliset kuin globaalitkin kehityssuunnat vaikuttavat siihen, miten tasa-arvo koulujen sisällä toteutuu. Puheet valinnanvapaudesta, mahdollisuuksien tasa-arvosta ja opetuksen yksilöllistämisestä ovat kaikki tuttuja poliittisia käsitteitä, jotka vaikuttavat siihen, minkälaista koulutuspolitiikkaa Suomessa tehdään. On selvää, että eriarvoisuutta tuottavat mekanismit ja rakenteet ovat osa laajempaa yhteiskuntapoliittista kehitystä, jotka osaltaan vaikuttavat myös kouluun.
Eriarvoisuus on yksi eniten sekä globaalia tiedemaailmaa, että päättäjäkenttää puhututtava aihe juuri nyt. Taloustieteen parissa kiistellään eriarvoisuuden vaikutuksista talouskasvuun ja hyvinvointiin. Keskeisiä isoja uutisia siltä kentältä on muun muassa valumis- tai trickle down-teorian kumoaminen: kaikki eivät hyödy rikkaiden rikastumisesta. Eriarvoisuuden vähentäminen edellyttää siten aktiivisia toimia, joilla pyritään tulonsiirtojen, työmarkkinapolitiikan ja yhteiskunnallisten palveluiden avulla tasoittamaan ihmisten taustoista johtuvia eroja.
Myös ihmisten kokemus eriarvoisuudesta puhututtaa. Donald Trumpia ei äänestänyt Yhdysvaltojen pienituloisimmat, vaan poliittiseen eliittiin turhautunut valkoinen työväenluokka. Kokemus unohdetuksi tulemisesta, kokemus yhteiskunnan jakautumisesta menestyjien kaupunkeihin ja yhä epävarmempaa arkea eläviin muihin on aivan yhtä lailla poliittista todellisuutta, kuin tuloerojen ja vaurauden tilastollinen kasvu. Ja sillä kokemuksella voi olla hyvin todellisia poliittisia seurauksia.
Miten sitten toimia tasa-arvoistavan koulun eteen eriarvoistuvassa maailmassa? Ensinnäkin, tarvitsemme nykyistä laajemman käsityksen siitä, miten eriarvoisuus syntyy ja miten sitä torjutaan. Kouluvalintoihin ei vaikuta ainoastaan kunnallinen koulutuspolitiikka, vaan ihan yhtä lailla kunnallinen asuntopolitiikka ja kunnallinen kaavoituspolitiikka. Kaupunkien ja kuntien eriytyminen ei ala eikä lopu kouluissa, vaan kehityksen torjuminen edellyttää siihen sitoutumista kokonaisvaltaisena, koko kaupunkipolitiikkaa ohjaavana tavoitteena.
Koulut joutuvat myös uusien eriarvoisuuteen ja tasa-arvoon liittyvien kysymysten eteen. Opetuksen digitalisoituminen asettaa kysymyksiä siitä, miten oppilaiden isot osaamiserot digitaalisissa taidoissa tasoitetaan, sekä mikä kodin ja yhteiskunnan vastuunjako ja roolitus on,mitä tulee laitteiden hankintaan. Mediakentän murros asettaa myös aivan uusia vaatimuksia meidän taidoillemme ja valmiuksillemme käsitellä digitaalista tietoa. Koulujen pitää opettaa meidät kaikki erottelemaan faktan mielipiteestä, uutisen mainoksesta ja todellisuuden valheesta.
Tasa-arvoistavan koulun aikaansaamiseksi tarvitsemme myös poliittisen kunnianpalautuksen sivistykselle, osaamiselle ja koulutukselle. Usko siihen, että kaikenlaisista taustoista on mahdollista pärjätä koulussa ja elämässä, on varmasti yksi tärkeistä tekijöistä suomalaisen koulun menestykselle. Nyt usko siihen, että koulutukseen panostaminen kannattaa, ei ole yhtä selkeää kuin vielä parikymmentä vuotta sitten.On epäreilua väittää heikennyksiä uudistuksiksi, on epäreilua väittää ettei seinillä tai euroilla ole väliä ja on epäreilua samaan aikaan kertoa totuttua tarinaa pienen kansakunnan osaamismenestyksestä, jos ei ole valmis panostamaan siihen, että se olisi sitä myös tulevaisuudessa.
Haluan lopettaa viimeiseen toiveeseeni, joka on: lisää tutkimusta. Keskustelua painotettujen luokkien ja vapaan kouluvalinnan vaikutuksista koulujen välisten erojen kasvuun ei juurikaan käydä päätöksenteon tasolla, vaikka se kuntavaalejakin ajatellen olisi äärimmäisen ajankohtainen aihe. Hyvän päätöksenteon perustaksi on keskeistä saada mahdollisimman paljon tietoa siitä, miten peruskoulu eriarvoistuu ja viitaten Jyväskylässä käymääni keskusteluun, mieluiten myöskin siitä, miksi näin käy.
