Venäjän hyökkäys Ukrainaan on muuttanut Euroopan turvallisuuspoliittista tilannetta perustavanlaatuisesti. Tarve vahvistaa Suomen turvallisuutta tässä uudessa maailmanpoliittisessa tilanteessa on tunnistettu. Esitykset keinoiksi vaihtelevat. Turvallisuuspoliittinen keskustelu on kuitenkin keskittynyt viimeisen kahden ja puolen kuukauden ajan lähinnä yhden ratkaisun, Suomen Nato-jäsenyyden ympärille.
Vasemmistoliiton puoluehallitus päätti Venäjän aloittaman hyökkäyssodan jälkeen käynnistää puolueen sisäisen keskustelun siitä, mitä tämä kaikki tarkoittaa Suomelle, Euroopalle sekä koko maailmalle. Olemme käyneet keskustelua muun muassa jäsenistölle järjestetyissä seminaareissa, paikallisissa tilaisuuksissa, sosiaalisessa mediassa ja Kansan Uutisissa.
Tiedämme, että Venäjän käynnistämä hyökkäyssota Ukrainassa on muuttanut myös monien vasemmistoliittoa äänestävien ja puolueen aktiivien näkemyksiä. Tuoreimpien mielipidemittausten mukaan myös selvä enemmistö vasemmistoliiton äänestäjistä on nyt Nato-jäsenyyden kannalla. Toisaalta on edelleen monia, joille sotilaallisen liittoutumisen vastustaminen on tärkeä osa omaa aatemaailmaa ja, jotka eivät näe, että liittoutuminen lisäisi Suomen turvallisuutta. Tällainen tilanne, jossa kannat yhteen keskeiseen kysymykseen jakautuvat puolueen sisällä, ei ole helppo yhdellekään puolueelle.
Minusta on tällaisessa tilanteessa vastuullista tuoda ilmi, että vasemmistolainen ja vasemmistoliittolainen voi perustellusti olla sekä Naton kannattaja että sen vastustaja, ja pyrkiä luomaan tilaa molempien kantojen rakentavalle esille tuomiselle puolueen sisällä. Vasemmistoliiton rooli Nato-keskustelussa on ollut tuoda varsin yksiääniseen keskusteluun rakentavia ja kriittisiä huomioita. Pyrin puheenjohtajana kaikin keinoin edistämään laajaa, rakentavaa ja toisiamme kunnioittavaa keskustelua aiheesta ja toivon että myös äänestäjämme arvostavat punnitsevaa otettamme tässä historiallisessa päätöksessä.
Venäjästä
Venäjän hyökkäystä Ukrainaan käsiteltiin sodan alussa monissa medioissa Putinin päähänpistona tai jonkinlaisena osoituksena siitä, että hän on seonnut. Tällainen analyysi on ymmärrettävä ensireaktio yllättävässä ja syvästi järkyttävässä tilanteessa. Hyvin harva asiantuntijakaan olisi arvioinut, että Venäjä ryhtyisi laajamittaiseen maasotaan. Ukrainan sodalla tulee olemaan hyvin kauaskantoisia vaikutuksia paitsi luonnollisesti ukrainalaisille, myös Venäjään, maan talouteen ja venäläisiin ihmisiin. He tulevat maksamaan Putinin politiikasta hyvin suuren hinnan. Siksikin tätä sotaa oli niin vaikeaa käsittää.
Mutta alkujärkytyksen jälkeen monet asiantuntijat ovat tuoneet esille, että Ukrainan sota ei ollut mikään osoitus siitä, että Putinin on menettänyt järkensä, vaan osoitus siitä, että Putinin johtama Venäjä on valmis edistämään omia poliittisia päämääriään ja intressejään kansainvälisestä oikeudesta välittämättä myös laajamittaisen sodan avulla. Putin on rakentanut koko valtakautensa tarinaa Venäjästä suurvaltana, luoden ideologisista sisällöistä riisuttua jatkumoa aina tuhannen vuoden takaisesta Kiovan Venäjästä tsaarin aikojen ja Neuvostoliiton kautta omaan valtakauteensa. Putin avasi Ukrainan asemaa tässä asetelmassa viime kesänä julkaisemassaan 5 000 sanan esseessä “venäläisten ja ukrainalaisten historiallisesta yhtenäisyydestä” sekä ennen sodan alkua pitämässään tunnin historiamonologissa, jossa hän kritisoi Leninin aikana tehtyjä päätöksiä Ukrainan itsenäistymisen mahdollistamiseksi. Nyt tätä suurvaltatarinaa alettiin poliittisesti edistämään sodan avulla.
Itse uskon, että nämä asiat ovat kaikkein eniten vaikuttaneet mielipideilmaston muutokseen Suomessa. Moni meistä on ajatellut, että Putinin Venäjä aggressiivisesta retoriikastaan, etupiiriajattelustaan ja ihmisoikeusongelmistaan huolimatta ei olisi ryhtynyt laajamittaiseen sotaan toisessa itsenäisessä maassa. Näin olisi saattanut odottaa etenkin tietäen, mitä sotatoimet Venäjälle tarkoittavat pakotteiden ja länsisuhteiden katkeamisen myötä.
Olimme väärässä.
Vaikka Suomi ei ole Ukraina, eikä ole mitään merkkejä siitä, että Suomeen kohdistuisi mitään sellaisia poliittisia tai strategisia intressejä kuin Ukrainaan on kohdistunut, on tosiasia silti se, että arvioimme naapurimme väärin. Oletimme, että tällainen laaja maasota naapurimaa Ukrainaa vastaan ei alkaisi. Tämä on keskeinen seikka, joka on romuttanut monen suomalaisen luottamusta. Se on romuttanut monien luottamusta Venäjään; luottamusta mahdollisuuteen palauttaa ennalleen ne naapuruussuhteet, mitkä maidemme välillä on ollut, sekä luottamusta omien nykyisten turvallisuusratkaisujemme riittävyyyteen, sen varalle, että pahin joskus voisi tapahtua.
Siksi Suomessa käynnistyi keskustelu mahdollisesta Nato-jäsenyydestä. Sitä ei kukaan ulkopuolinen tänne tuonut, vaan sen käynnisti aito kansalaismielipiteen muutos. Nato-jäsenyyden puolesta on rummutettu jo pitkään tiedotusvälineissä, eikä rummutus aikaisemmin ole muuttanut Suomen ilmapiiriä sotilaallisen liittoutumisen suhteen, kuten eivät tehneet myöskään Krimin miehitys ja Itä-Ukrainan konflikti, hyökkäys Georgiaan tai Tšetšenian sodat. Tällä kertaa kävi toisin.
Nato-prosessista
Vasemmistoliitto on kuluneiden viikkojen aikana nostanut esille äärimmäisen tärkeitä kriittisiä huomioita siitä, miten Nato-keskustelu ja eduskuntaprosessi ovat edenneet. Kiire sopii harvinaisen huonosti siihen, että päättäjien pitäisi tehdä ratkaisu, joka muuttaa Suomen vuosikymmenten ajan harjoittamaa ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa sekä asettaa sen uuteen asentoon vuosikymmeniksi eteenpäin.
Näin ison ja vakavan päätöksen tekemiseen sopii myös harvinaisen huonosti julkinen keskusteluilmapiiri, jossa eri mieltä olevia on leimattu venäjämielisiksi tai epäisänmaallisiksi. Eri vaihtoehtojen pohdinnan ja riskien punninnan sijasta suuri osa tiedotusvälineistä on keskittynyt vain ottamaan kantaa Nato-jäsenyyden puolesta ja vaatimaan vielä tiukempaa aikataulua. En usko, että analyysi tulee olemaan armollinen, kun tätä aikakautta joskus tulevaisuudessa tutkitaan, analysoidaan ja pohditaan. Olisi tärkeää, että näin perustavanlaatuista päätöstä tehdään huolellisesti ja sekä hyviä että huonoja puolia avoimesti punniten.
Vasemmistoliitossa olemme myös painottaneet aidon eduskuntakäsittelyn tärkeyttä. Ajankohtaisselonteon alkuperäinen idea oli toimia eduskunnassa käytävien keskustelujen ja analyysien pohjana. Sen tarkoitus oli antaa kansanedustajille mahdollisuus pohtia Suomen ja Euroopan uutta tilannetta uuden tiedon valossa, ja pohtia seuraukset ja johtopäätökset Suomelle. Selonteon alkuperäisen ajatuksen kanssa on ristiriidassa se, että monet kansanedustajat ja puolueet esittivät julkisuudessa lukkoon lyödyn myönteisen kantansa ennen kuin keskustelut edes olivat alkaneet. Tämä on vaikuttanut koko prosessiin voimakkaasti. Sen sijaan, että erilaisia vaihtoehtoja ja riskejä olisi käsitelty yhdessä perinpohjaisesti ja julkisesti, tuli prosessista käytännössä vain yhden mahdollisen vaihtoehdon jatkumo.
Tämä on harmillista siksi, että vaikka johtopäätös olisi mikä vain, myös sillä on merkitystä, miten johtopäätökseen päädytään. Keskeistä on, että myös ne jotka ovat lopputuloksesta eri mieltä, voivat elää ratkaisun kanssa, kun se on tehty. Tulevaisuus tulee näyttämään, onnistuttiinko tässä.
Jännitteiden kasvu
Voimakkaasti blokkiutuva maailma, jossa nähdään jatkuvia poliittisia ja sotilaallisia jännitteitä on paljon turvattomampi ja vaarallisempi maailma kuin se, jossa elimme ennen helmikuun 24. päivää. Mutta tällaiseen aikaan me olemme nyt siirtyneet.
Syy sille on selvä: Venäjä käynnisti hyökkäyssodan toiseen suvereeniin valtioon. Voimapolitiikka ja sodalla sekä ydinaseilla uhkailu on palannut maailmanpolitiikan päiväjärjestykseen. Suurvaltojen väliset suhteet ovat hyvin jännitteiset, ja Venäjän suhteet EU:hun sekä Yhdysvaltoihin ovat rikkoutuneet.
Agendalle ovat palanneet Naton kaltaiset rakenteet, jotka luotiin kylmää sotaa varten. Se aika ei ollut mitään auvoista rauhan aikaa, vaan laajamittaisen sodan riski oli koko ajan läsnä, läheltä piti -tilanteita oli useita.
Nato-jäsenyys voi olla Suomelle tapa lisätä pidäkettä hyökätä tänne tässä jännitteisessä maailmassa. Samaan aikaan ei kenellekään saa jäädä epäselväksi, että Suomen Nato-jäsenyys myös lisäisi jännitteitä entisestään, vaikka me emme kohdistakaan jäsenyyttämme ketään vastaan. Riskittömiä ratkaisuja ei ole olemassa. Monimutkaisessa maailmassa voi olla niin, että sekä ne, jotka kannattavat Nato-jäsenyyttä turvallisuutta lisäävänä ratkaisuna (pidäke) että ne, jotka vastustavat sitä turvallisuutta vähentävänä (jännitteet), ovat oikeassa.
Suomi ei ole poliittisesti puolueeton. Olemme osa EU:ta, ja sitä Venäjän mielestä epäystävällisten maiden joukkoa, joka on asettanut talouspakotteita sekä lähettänyt Ukrainalle aseita. Venäjän ja lännen välisten jännitteiden merkittävä kasvu ja yhteyksien pitkäaikainen vaurioituminen vaikuttaa myös Suomeen, vaikka emme olisikaan Naton jäsenmaa.
Minun suurin huoleni on seuraava. Olemmeko tässä polarisaation ja nopeiden ratkaisujen vaatimusten aikakautena kykeneväisiä sellaiseen suureen vastuullisuuteen ja harkitsevuuteen, mitä laajamittaisen sodan välttäminen tällaisena aikana vaatii? On kyettävä analysoimaan tekemiemme päätösten vaikutuksia vielä vuosikymmenten päähän. Samalla on muistettava, että koko ihmiskunnan tulevaisuuden suurimmat uhkakuvat, ilmastonmuutos ja luonnon monimuotoisuuden hupeneminen, eivät ratkea millään muulla tavalla kuin kansainvälisellä yhteistyöllä. Näiden koko ihmiskunnan selviämisen kannalta olennaisten kysymysten ympärillä on jatkossakin kyettävä tekemään kansainvälistä yhteistyötä, riippumatta sotilaallisten jännitteiden kasvusta.
Nato-jäsenyyden hyödyt ja haitat
Venäjän hyökkäyssota ja sodan aiheuttamien jännitteiden kasvu on luonut tarpeen lisätä Suomen turvallisuutta tavalla tai toisella. Tällöin kysymys kuuluu, mitä vaihtoehtoja turvallisuuden kasvattamiselle on olemassa.
Tässä kohtaa minä suomin itseäni ja koen, että me vaihtoehtoja toivovat olemme tehneet virheen. Meidän olisi pitänyt pystyä esittämään omia ratkaisuja ja vaihtoehtoja tämän skenaarion varalle jo kauan ennen nyt käynnissä olevaa sotaa. Vasemmalla on tähän asti sanottu ei pohjoismaiselle puolustusliitolle, johtuen Norjan ja Tanskan Nato-jäsenyydestä. Nato-maat ja Naton ulkopuoliset maat eivät oikein voi rakentaa puolustusliittoja yhdessä. Puolustusliitto Ruotsin kanssa ei myöskään ole kehittynyt aidoksi vaihtoehdoksi, vaikka olemmekin kannattaneet puolustusyhteistyön syventämistä. Ja me emme ole ymmärtäneet ajoissa eurooppalaisen vaihtoehdon rakentamisen tärkeyttä. Olemme suhtautuneet kriittisesti syvenevään puolustusyhteistyöhön EU:ssa.
Kun suomalaiset nyt sankoin joukoin ovat kääntyneet kannattamaan Nato-jäsenyyttä, saattaa yksi syy hyvinkin olla se, että mitään muita realistisia vaihtoehtoja ei näyttäisi olevan tarjolla, koska sellaisia ei kehitetty ajoissa.
Henkilökohtaisesti näen, että EU olisi ollut paras vaihtoehtoinen ratkaisu sille, mitä monet suomalaiset nyt toivovat Suomen saavan Natosta, eli pidäkkeen hyökätä tähän maahan. Euroopan unionin Lissabonin sopimuksen artikla 42.7, joka koskee jäsenmaiden keskinäistä avunantoa on nimittäin myös turvatakuu. Se toteaa yksiselitteisen selvästi, että jäsenmaat ovat velvoitettuja auttamaan toisiaan, jos yksi jäsenmaa joutuu hyökkäyksen kohteeksi. Ranska aktivoi tämän avunantovelvoitteen Pariisin terrorihyökkäysten jälkeen, jolloin nähtiin, että jäsenmaat myös olivat valmiita käytännössä toteuttamaan velvoitettaan. Eurooppalaisen vaihtoehdon vahvuudet ovat selvät. EU-maat ovat joka tapauksessa vahvasti poliittisesti sidottuja toisiinsa. Tämä sidos mahdollistaisi myös puolustusyhteistyön rakentamisen omista eurooppalaisista lähtökohdista ja intresseistä käsin, mikäli poliittista tahtoa löytyisi.
Eurooppalainen vaihtoehto on kuitenkin tyrmätty sillä, että EU:lla ei ole olemassa olevia rakenteita tai käytäntöjä yhteiselle puolustukselle. Yhteinen puolustus on sodan hetkellä olemassa vain, mikäli siihen valmistaudutaan ja sitä harjoitellaan myös rauhan aikana. Jotta EU-vaihtoehdosta voisi tulla todellinen ja realistinen, edellyttäisi se, että muutkin maat haluaisivat EU:lle vahvemman puolustusulottuvuuden. Näyttää kuitenkin siltä, että lähes kaikki muut EU-maat kohdistavat katseensa Natoon ja ovat tehneet niin entistä voimakkaammin Ukrainan sodan syttymisen jälkeen, vaikka jotkin maat kuten Saksa ja Ruotsi ovat tehneet merkittäviä päätöksiä myös kansallisista puolustusinvestoinneista. Kun nykyistä suurempi pidäke nähdään tarpeellisena, näyttäisi Nato olevan ainoa tarjolla oleva realistinen vaihtoehto.
Nato-keskustelussa ei kuitenkaan saa olla naiivi. Kansainvälisessä politiikassa kaikki valtiot ja toimijat pyrkivät maksimoimaan oman etunsa. Naton ennaltaehkäisevä vaikutus perustuu pitkälti Yhdysvaltojen kykyyn ja ydinasepelotteeseen. Me emme tiedä, mihin suuntaan Yhdysvaltojen sisäinen kehitys tulee viemään tulevien vuosien ja vuosikymmenten aikana. Maa on syvästi kahtiajakautunut ja polarisaatio ei ole häviämässä mihinkään. Trump tai joku muu laitaoikeiston ehdokas voi voittaa vuoden 2024 presidentivaalit, mikä voisi entisestään kiihdyttää kahtiajakoa. Mikäli hän tai joku hengenheimolainen sattuisi voittamaan presidentinvaalit on epäselvää, miten voimakas Yhdysvaltojen sitoutuminen Euroopan turvallisuuteen jatkossa olisi.
Suomen kannalta tämä alleviivaa sitä, että meidän on kaikissa olosuhteissa ylläpidettävä riittävän uskottavaa kansallista puolustuskykyä. Se alleviivaa myös sitä, että Suomen pitää edelleen panostaa omaan ulkopolitiikkaansa, yhteiseen ulko- ja turvallisuuspolitiikkkan EU:n jäsenenä sekä kansainvälisiin instituutioihin pohjautuvan maailmanjärjestyksen rakentamiseen myös tulevaisuudessa.
Vaikka näen mahdollisessa päätöksessä myös riskejä, olen valmis hyväksymään Suomen Nato-jäsenyyden, koska se on Suomen kansan ja Suomen eduskunnan selvän enemmistön tahtotila. Olen valmis hyväksymään sen, että itse parhaana pitämäni vaihtoehto, eli eurooppalainen yhteistyö ei nykytilanteessa tarjoa samanlaista realistista ratkaisua. Meidän olisi pitänyt ymmärtää rakentaa tätä vaihtoehtoa jo paljon aikaisemmin.
Itse annan suuren painoarvon sille, että olemme hallituspuolueena valmiita kantamaan vastuuta ja kunnioittamaan kansan enemmistön tahtoa, vaikka puolueemme piirissä moni on mahdollisesta päätöksestä myös eri mieltä. Uskon, että hyvin monet suomalaiset arvostavat poliittista pyrkimystämme luoda vakautta ja yhteisymmärrystä myös vaikeista asioista tässä epävarmassa maailmanpoliittisessa tilanteessa ja hyvin poikkeuksellisen hallituskauden jälkeen.
Vasemmistoliiton puoluevaltuusto ja eduskuntaryhmä ovat antaneet ministereillemme mandaatin hyväksyä jäsenyyshakemus valtioneuvostossa. Kysymys kuitenkin jakaa puolueen kansanedustajia, kannattajia ja äänestäjiä. Siksi pidän perusteltuna, että eduskuntaryhmän jäsenillä on mahdollisuus äänestää oman näkemyksensä mukaisesti.
En tulee esittämään puoluekokoukselle, että vasemmistoliitto ottaisi myönteisen kannan Natoon, vaan pidän tärkeämpänä keskittää voimavaramme siihen, millaisia näkemyksiä meidän on pidettävä esillä, jos Suomesta tulee Naton jäsenmaa.
Suomi Natossa
Tasavallan presidentin ja pääministerin ilmoitettua yhteisestä myönteisestä kannastaan, on selvää, että Suomi liittyy Naton jäseneksi.
Siksi on välttämätöntä ottaa kantaa myös siihen, mitä Suomen Nato-jäsenyys tarkoittaa. Vasemmistoliitto on aina tehnyt ja tulee aina tekemään työtä rauhan, vakauden ja jokaisen ihmisen jakamattoman ihmisarvon ja ihmisoikeuksien puolesta. Tälle työlle tulee olemaan vielä nykyistäkin suurempi tarve tulevaisuudessa. Suomen tuleekin korostaa, että jäsenyys Natossa on puolustuksellinen eikä maahan oteta ydinaseita ja pysyviä sotilastukikohtia.
Yhdysvallat on suurvalta, jolla on omat geopoliittiset intressit ja joka on aloittanut kansainvälisen oikeuden vastaisia sotia toisissa maissa. Siksi tulee olemaan entistä tärkeämpää huolehtia Suomen omasta ulkopoliittisesta liikkumatilasta ja omista selkeistä linjauksista. Mikään pakko sitoa Suomen ulkopoliittisia kantoja Naton tai Yhdysvaltojen toiminnan alaisuuteen ei ole, vaikka jotkut varmastikin mielellään näin tekisivät.
Itse en epäile hetkeäkään, ettei Suomea voitaisi painostaa kysymyksissä, jotka liittyvät esimerkiksi osallistumiseen kansainvälisiin sotilasoperaatioihin tai ydinasekieltosopimuksen ratifiointiin. Siksi on äärimmäisen keskeistä alleviivata, että Suomi jatkossakin päättää itsenäisesti ja omista lähtökohdistaan käsin omasta ulkopolitiikastaan. Me emme ole menossa Natoon nöyristelemään tai koska haluamme olla osa ”länttä” vaan siksi, että näemme sen vahvistavan kynnystä uhata itsemäärämisoikeuttamme tai hyökätä maahamme.
Suomen pitää siksi tehdä selväsanaista ihmisoikeusperustaista ulkopolitiikkaa, korostaa naisten aseman parantamista, demokraattisia perusoikeuksia, ilmastokriisin ratkaisuja, ilmaisunvapautta ja muita perusarvoja kaikkialla maailmassa, mukaan lukien Yhdysvalloissa, Turkissa, Unkarissa ja muissa Nato-maissa. Tämän varmistamiseksi tullaan tarvitsemaan niin vasemmiston, kansalaisyhteiskunnan kuin rauhanliikkeen aktiivista vaikuttamistyötä.
Toinen asia, jonka ympärille meidän on koottava omat voimamme on ydinaseriisunta. Vaikka Suomi olisi Nato-jäsen, on tärkeää että Suomi ajaa kansainvälistä ydinaseriisuntaa ja on vahva kansainvälinen vaikuttaja. Ukrainan sota on nimittäin pitkän tauon jälkeen palauttanut hyvin konkreettisesti ydinaseuhan keskusteluun ja muistuttanut ydinaseiden tuhovoimasta.
Yhtä lailla keskeistä on, että Suomi ajaa voimakkaasti sitä, että Nato keskittyy yhä yksiselitteisemmin olemaan puolustusliitto ja vähentää kriisinhallintapainotusta liittouman linjauksissa. Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyys tarkoittaisi myös huomattavasti parempia mahdollisuuksia turvallisuusyhteistyölle Pohjoismaiden välillä. Tähän asti kaikki pohdinnat yhteistyöstä ovat pysähtyneet Norjan ja Tanskan Nato-jäsenyyteen. Mikäli Suomi ja Ruotsi liittyvät Natoon on vahva yhteispohjoismainen ääni mahdollinen. Sellaista tarvittaisiin sen puolesta, että Natoa kehitetään juuri puolustusliittona eikä sotilasorganisaationa, joka pyrkii väkivalloin edistämään “rauhaa ja demokratiaa” eri puolilla maailmaa.
