Viime lauantaina julkaistu haastatteluni Helsingin Sanomissa sai aikaan paljon keskustelua, mikä on erittäin tervetullutta. On tärkeää tuoda esille, miten tietyt vakiintuneet talouspolitiikan työkalut, kuten kehysmenettely, on rakennettu tietyistä poliittisista lähtökohdista käsin.
Kun kehysmenettelyssä lukitaan vain julkisten menojen taso, mutta ei aseteta minkäänlaisia rajoitteita tulojen laskulle, kannustaa se päättäjiä aina valitsemaan verojen keventämisen. Näin ollen kehysmenettely on rakennettu tavalla, joka ei itse asiassa takaa julkisen talouden tasapainoa ja kestävyyttä, vaan ainoastaan menojen rajoittamisen. On selvää, että tulojen riittävyyden varmistaminen on yhtä oleellista kuin menojen kehitys valtiontalouden tasapainottamiseksi.
Tästä huolimatta saamme jatkuvasti lukea “tiukkana kirstunvartijana” esiintyvän kokoomuksen miljardien verokevennysesityksistä. Puolue kertoo harvoin jos koskaan, miten ne rahoitettaisiin. Usein on myös annettu ymmärtää, että verokevennykset maksavat itsensä takaisin “dynaamisten vaikutusten kautta”. Näin esimerkiksi kansanedustaja Elina Valtonen on perustellut kokoomuksen esitystä kaikkein parhaiten tienaavien suomalaisten verojen keventämisestä 835 miljoonalla eurolla sekä osinkojen verouudistusta.
Viime kaudella Valtiontalouden tutkimuskeskus selvitti ansiotuloverokevennysten vaikutuksia työllisyys- ja kasvutoimina. Selvityksen johtopäätös on, että ”veropoliittisin keinoin ei yleisesti voida merkittävällä tavalla vaikuttaa työntekoon liittyviin valintoihin. Työn tarjonnan maltillisesta joustosta johtuen tuloveroprosentin alentaminen ei ainakaan lyhyellä aikavälillä vaikuta tehdyn työn määrään. Toisaalta tuloverotuksen maltillinen kiristäminen lisää tutkimustulosten mukaan verotuloja eikä aiheuta merkittävää hyvinvointitappiota vähentämällä merkittävästi työn tarjontaa.”
Tästä huolimatta kokoomus ajaa mittavaa ansiotuloverokevennystä työllisyystoimenpiteenä. Syksyllä 2020 puolueen esitys miljardin verokevennyksestä työllisyystoimena tyrmättiin muun muassa silloisen valtiovarainministeri Matti Vanhasen toimesta toteamalla, että työllisyystoimena se olisi järkyttävän kallis ja tehoton. Kokoomuksen arvion mukaan yhdellä miljardilla saisi 6 000 laskennallista työllistä, eli hintalappu per työpaikka olisi 180 000 euroa vuodessa. Sitä eivät dynaamiset vaikutukset kuittaa.
Eli: verokevennykset alentavat valtion tuloja, ja mahdolliset dynaamiset vaikutukset eivät ole niin suuria, että veroalennukset voisivat ”itse rahoittaa itsensä”. Tällainen retoriikka on klassista veropopulismia, jolla pyritään lupailemaan verokevennyksiä antamalla kuvaa, että nämä eivät lisäisi painetta leikata sosiaali- ja terveyspalveluista, sosiaaliturvasta ja koulutuksesta.
Todellisuudessa kokoomus ajaa rajuja leikkauksia pienituloisten toimeentuloon samaan aikaan kun hyvätuloisille luvataan veroalennuksia. Keskuskauppakamarin toimitusjohtaja Juho Romakkaniemi väitti virheellisesti Twitterissä, että ”kukaan ei esitä perusturvasta leikkaamista”. Todellisuudessa kokoomus esittää miljardiluokan leikkauksia sosiaaliturvaan, mukaan lukien työttömien perusturvaan sekä toimeentulotukeen.
Julkisessa keskustelussa on myös väitetty, että vasemmiston tavoitteena on nostaa Suomen jo valmiiksi korkeaa veroastetta.
Ensinnäkään Suomen veroaste ei ole poikkeuksellisen korkea verrattuna keskeiseen viiteryhmään eli muihin Pohjoismaihin, joissa on vastaavanlainen hyvinvointimalli käytössä.
Toiseksi korkea veroaste ei ole myöskään mikään este korkealle työllisyysasteelle ja tasapainoiselle julkiselle taloudelle. Pikemminkin päinvastoin. Tämän osoittavat muun muassa Ruotsin ja Tanskan esimerkit. Kansainvälisesti korkea kokonaisveroaste korreloi voimakkaasti hyvinvoinnin ja vahvan julkistalouden kanssa.
Kolmanneksi on virhe väittää, että vasemmistoliitolle veroasteen nostaminen olisi itseisarvo. Meillä on paljon tarkemmat veropoliittiset tavoitteet.
Tavoitteen kiinnittäminen tiettyyn kokonaisveroasteeseen ei olisi kovinkaan mielekästä. Veroaste reagoi voimakkaasti suhdanteisiin ja riippuu kussakin ajassa vallitsevista olosuhteista ja laajemmista yhteiskunnallisista tavoitteista, eikä sillä sinänsä ole mitään yleistä optimaalista tasoa. Kuten Helsingin Sanomien haastattelemat talosusasiantuntijatkin totesivat, on veroastetta oleellisempaa, mitä verotetaan, miten verotetaan ja mihin verotulot suunnataan. Suomen kasvun ja työllisyyden kannalta on esimerkiksi olennaista saada jatkossakin kasvatettua julkisia panostuksia niin koulutukseen kuin työvoimapalveluihinkin.
Vasemmistoliitto haluaa esimerkiksi uudistaa pääomaverotusta rakenteellisesti luopumalla listaamattomien yritysten kohtuuttomista osinkoveroeduista. Haluamme lisätä pääomaverotuksen progressiota nykyisestä. Haluamme ohjata verotusta ympäristölle ystävällisempään suuntaan luopumalla edelleen ympäristölle haitallisista verotuista.
Pidämme myös kiinni verotuksen roolista myös tuloerojen pienentämisessä, ja siksi painotamme nimenomaan progression merkitystä. Tämä erottaa meidät esimerkiksi vihreistä.
Elina Valtonen perusteli veroalennuksia myös puhumalla Suomen ”paisuvasta julkisesta sektorista”. Tälläkään mittarilla mitattuna Suomi ei poikkea pohjoismaisesta viitekehyksestä, paitsi lähinnä monien keskeisten palveluiden pienemmällä rahoituksella. Suomessa panostetaan terveydenhuoltoon vähemmän kuin Ruotsissa, Tanskassa ja Norjassa. Suomalaisista vanhuspalveluista puuttuu 1,6-1,8 miljardin euron verran verrattuna Ruotsin rahoitustasoon. Puhe ”ylipaisuneesta julkisesta sektorista” on puhetta, jolla oikeisto pyrkii oikeuttamaan julkisiin menoihin tehtävät vähennykset, vaikka nämä lähes aina osuvat sosiaali- ja terveydenhuoltoon, sosiaaliturvaan ja koulutukseen.
Joten mikä hyvinvointivaltiota todellisuudessa uhkaa? Puolueet, jotka julkisten palveluiden vahvistamisen sijaan näkevät julkissektorin ”ylipaisuneena”, ovat valmiita rapauttamaan valtion tulopohjaa, koska ”verojen laskeminen on itseisarvo” sekä lisäämään merkittävästi pienituloisten ihmisten kokemaa ahdinkoa ja köyhyyttä.
