Kirjoitus julkaistu Suomen Kuvalehdessä
Suomessa on iso tarve uudistaa ja parantaa sosiaali- ja terveyspalveluita. Terveyskeskuksiin ja hammaslääkäriin on tällä hetkellä liian pitkät jonot, köyhät ja rikkaat ovat keskenään hyvin epätasa-arvoisessa asemassa ja ihmisiä pompotellaan luukusta ja toimipisteestä toiseen, jonosta toiseen.
Jatkuvat säästöpaineet suhteessa palveluihin ovat myös johtaneet asiakasmaksujen korotuksiin. Suomessa julkisten sosiaali- ja terveyspalvelujen asiakasmaksut ovat Pohjoismaiden korkeimmat. Muun muassa THL:n ja Kelan tutkimusten mukaan tämä on pienituloisten kohdalla tarkoittanut, että palveluiden ja lääkkeiden käyttö viivästyy, mikä johtaa sairauden pahenemiseen ja silloin tarvitaankin paljon kalliimmaksi tulevaa hoitoa.
Sosiaali- ja terveydenhoitouudistuksen alkuperäiset tavoitteet liittyivät juuri näiden ongelmien ratkaisemiseen: peruspalveluita ja palvelukokonaisuuksia piti vahvistaa ja alueellista tasa-arvoa parantaa, samalla, kun kustannusten nousua hillitään. Nämä tavoitteet eivät toteudu hallituksen sote-esityksessä. Palveluiden integraatio ei tällä hetkellä usein toimi ja kustannusten siirtoa sekä osaoptimointia tapahtuu niin kuntien terveyskeskusten, yksityisten palveluntarjoajien kuin sairaanhoitopiirienkin välillä.
Ongelmien takia tarvitaan eri ammattilaisten keskinäistä yhteistyötä, perustason ja erikoistuneen hoidon yhtenäisiä palvelukokonaisuuksia sekä tiedonkulkua niiden välillä. Esimerkiksi Kainuussa ja Etelä-Karjalassa sote-palvelut on koottu laaja-alaisiin sote-kuntayhtymiin. Organisaatioita pidetään palveluiden edelläkävijöinä, ja kokemukset niistä ovat hyviä sekä kustannusten kasvu maltillista. Juuri palveluiden kokoaminen samojen järjestäjä-tuottaja-organisaatioiden alaisuuteen on keino, jolla myös sote-uudistuksessa oli tarkoitus saada aikaiseksi parempaa hoitoa, säästöjä ja ratkaista nykyjärjestelmän ongelmat.
Hallituksen esittämä valinnanvapausmalli vie sote-uudistusta näistä alkuperäisistä tavoitteista päinvastaiseen suuntaan. Valtaosa sosiaalihuollon palveluista ja erikoissairaanhoidosta jää maakunnan liikelaitoksen vastuulle, kun avoterveydenhuollon palvelut sekä sosiaalipalveluiden neuvonta eriytetään valinnanvapauden piiriin yksityisille hoidettavaksi. Kuntayhtymien kaltaiset julkiset toimijat joutuvat pilkkomaan jo toimiviksi todetut järjestelmät ja palvelukokonaisuudet. Uudistus merkitsee entistä eriytetympää palvelujärjestelmää ja on askel kauemmas integraatiosta.
Kaikki yksityiset palveluntarjoajat, jotka täyttävät maakunnan ehdot, voivat harjoittaa liiketoimintaa, jos ne tarjoavat lain edellyttämän sote-keskuksen palveluvalikoiman. Yritysten ei tarvitse edes itse tarjota koko tätä palvelua, vaan ne voivat siirtää osavastuita alihankintayrityksille, joista asiakas voi maksuseteliä käyttäen joutua itse valitsemaan.
Maakunta tarjoaa liikelaitoksen kautta niitä palveluita, joita ei tarjota sote-keskuksissa suoran valinnan kautta, Kyse on esimerkiksi päivystystoiminnasta, sairaala- ja laitospalveluista, asumispalveluista, suurimmasta osasta kotihoitopalveluja, äitiys-, lasten- ja perheneuvoloista, useimmista mielenterveys- ja päihdepalveluista sekä kaikista erityispalveluista. Näidenkin palveluiden osalta tulee maakunnalle velvoite käyttää asiakasseteliä, jota on käytettävä “riittävässä määrin sen varmistamiseksi, että muissa kuin suoran valinnan palveluissa toteutuu asiakkaan valinnanvapaus”. Asiakas ei voi käyttää maksuseteliä maakunnan palvelulaitoksen palveluihin.
Vastuu palveluketjusta hajautetaan siten entistä useammalle tuottajalle ja voittoa tavoitteleville toimijalle. Järjestelmästä tulee resurssien ohjaamisen, palvelukokonaisuuksien ja kustannusten hillitsemisen näkökulmasta sekavampi ja siihen sisältyy merkittäviä riskejä. Kansalaisen näkökulmasta se tarkoittaa nykyistä useampien valintojen tekemistä, tuottajien vertailua ja tiedon hankkimista.
Tämän lisäksi hallitus on kytkenyt uudistukseen mittavan kolmen miljardin säästötavoitteen. Julkisten sote-palveluiden menot ovat 2000-luvulla kasvaneet vuosittain keskimäärin noin 2,9 – 3,4 prosenttia. Hallituksen säästötavoite on alentaa tätä vuoteen 2029 saakka noin 0,9 prosenttiin. Koska valitun mallin epäillään nostavan järjestelmän kustannuksia nykyisestä, on tämä tavoite toteutettavissa vain nostamalla jo valmiiksi korkeita asiakamaksuja – tai muuttamalla palvelulupausta. Se tarkoittaa, että kansalaiset eivät enää olisi oikeutettuja julkisesti rahoitettuihin sosiaali- ja terveyspalveluihin nykyisessä määrin.
Li Andersson
Kansanedustaja, vasemmistoliiton puheenjohtaja
