Kolumni julkaistu Nykypäivä-lehdessä
Keskustelu talous- ja veropolitiikasta on käynyt kuumana siitä asti, kun valtiovarainministeri Petteri Orpo julkaisi hallituksen esityksen ensi vuoden talousarvioksi. Valtion velkaantuminen kiihtyy hallituksen päättämien mittavien verokevennysten vuoksi, samalla kun pienituloisten perusturvasta ja koulutuksesta edelleen leikataan.
Orpon mukaan verotuksen keventäminen on kokoomukselle itseisarvo. Tämä näkyy myös hallitusohjelmassa, jossa on linjattu, ettei kokonaisveroaste saa hallituskauden aikana nousta. Linjaus on talouspoliittisesti kummallinen. Se onkin saanut kritiikkiä esimerkiksi Talouspolitiikan arviointineuvostolta. Miksi hallitus rajaa kategorisesti keinovalikoimastaan pois verotuksen, jonka avulla voidaan sekä tasapainottaa julkistaloutta että tehdä tulonjaosta oikeudenmukaisempi?
Suomen korkeasta veroasteesta valitetaan usein. Tilastokeskuksen ennusteen mukaan veroaste laskee ensi vuonna 43,3 prosenttiin. 1990-luvulla veroaste oli nykyistä korkeampi. Nykyhallituksen aikana suunta on ollut alaspäin veronkevennyksistä johtuen.
Suomen kokonaisveroaste on toki korkeampi kuin EU:ssa keskimäärin – riippumatta siitä, huomioidaanko sosiaaliturvamaksut vai ei. Eri maiden veroasteiden vertailu ei ole kuitenkaan mielekästä, ellei samalla huomioida myös yhteiskuntamallien eroja. Hyvinvointiyhteiskuntamalliin kuuluu suhteellisen korkea verotus. Kokonaisveroaste on Suomen yläpuolella muun muassa Ruotsissa, Itävallassa, Tanskassa ja Belgiassa.
Hyvinvointiyhteiskunnissa veroilla rahoitetaan laadukas julkinen päivähoito, maksuton koulutus sekä kattava sosiaaliturva- ja palvelujärjestelmä. Vaihtoehtona olisivat yksityisiin vakuutusjärjestelyihin perustuvat eläkkeet ja terveydenhuolto sekä korkeat lukukausimaksut. Sosiaali- ja terveydenhuollossa kotitalouksien suora rahoitusosuus on tosin Suomessa suurempi kuin muissa Pohjoismaissa.
Yksinkertainen veroastevertailu ei myöskään kerro mitään verotuksen rakenteesta. Suomessa veroaste laskisi melkein prosenttiyksikön, jos sosiaalietuudet olisivat verottomia, kuten monissa muissa maissa. Pääomaan kohdistuvien verojen osuus kaikista veroista on puolestaan Suomessa alle EU-maiden keskiarvon. Vuonna 2013 julkaistussa vertailussa tämä ero oli euromääräisesti noin 4 miljardia euroa.
Verotuksen työllisyysvaikutukset ovat luonnollisesti riippuvaisia siitä, mistä veroista on kyse. Esimerkiksi kiinteistö- ja perintöverojen korottamisella ei ole osoitettu olevan haitallisia työllisyysvaikutuksia. Yrittäjävähennys puolestaan ei hallituksen oman esityksenkään mukaan edistä mainittavasti työllisyyttä tai yrittäjyyttä. Silti siihen käytetään yli 120 miljoonaa euroa vuodessa, valtiontalouden alijäämästä huolimatta.
Suomessakin olisi korkea aika keskustella siitä, mitä verotuksella tavoitellaan ja millä verotuksellisia ratkaisuilla tavoitteisiin päästään. Hallituksen tavoite vaikuttaa olevan ennen kaikkea tulonjakopoliittinen. Työllisyyden parantamisen tai eriarvoisuuden vähentämisen näkökulmasta mittavat verokevennykset ovat huonosti kohdennettuja.
