Monissa huutosakin kirjoituksissa on käsitelty Suomen mahdollisia turvallisuusuhkia ja Nato-jäsenyyttä. Kari Hokkanen kirjoittaa “Ikuinen uhka idän ja lännen törmäysâ€-kirjoituksessaan, että â€ulkopolitiikalla pitää vaikuttaa siihen, ettei konflikteja synny ja jos syntyy, voimme pysyä niiden ulkopuolellaâ€.
Allekirjoitan tämän ulkopolitiikan päämäärän kiteytyksen. Tämä on myös oikea lähestysmistapa keskusteluun Natosta. Natosta tulee käydä keskustelua nimenomaan Suomen ulkopolitiikan tämänhetkisen tärkeimmän periaatteen, liittoutumattomuuden, näkökulmasta. Nato-jäsenyys jos mikä vaikuttaa Suomen ulkopolitiikkaan.
Presidenttiehdokkaiden tulee selkeästi linjata minkälaisella strategialla vakautta, rauhaa ja kehitystä halutaan edistää maailmanlaajuisesti – keiden kanssa ja keiden ehdoilla.
Useimmat ehdokkaat vastaavat vaalikyselyissä, että Suomen ei pidä liittoutua sotilaallisesti. Näin yksittäiset ehdokkaat irtaantuvat puolueidensa Nato-myönteisistä kannoista. Tämän lisäksi osa ehdokkaista on selkeästi vaihtanut kantojaan ennen vaaleja: esimerkiksi ennen vaaleja Natoon myönteisimmin suhtautuneen Sauli Niinistön kanta on nyt ilmeisesti, ettei asia toistaiseksi ole ajankohtainen – mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan. Ainoa ehdokas, joka johdonmukaisesti ja selkeästi on edustanut Nato-kielteistä kantaa läpi poliittisen uransa, on Paavo Arhinmäki. (http://www.kansanuutiset.fi/mielipiteet/nakokulma/2708182/arhinmaki-kylla-kansa-tietaa).
Tähän asti Natoa on käsitelty enimmäkseen sotilaallisen integraation syventämisen tai asevarustelu- sekä sotaharjoitteluyhteistyön näkökulmista. Sotilasliittoa ei kuitenkaan voida käsitellä ainoastaan puolustukseen liittyvien kysymysten kautta. Sotilasliittoa on ennen kaikkea analysoitava poliittisena yhteisönä ja arvioitava, minkälaisia ulkopoliittisia seurauksia jäsenyydellä olisi.
Natossa ei myöskään ole kyse valtiontalouden säästöistä, vaikka sotilasliittoa jopa säästöillä perustellaankin. Vuonna 2008 Suomen puolustusmenoista noin 1,3% BKT:stä meni puolustusmenoihin, mikä on alle eurooppalaisen keskiarvon. Nato edellyttää jäsenmailtaan kahden prosentin osuutta bruttokansantuotteesta. Vaikka kaikki eurooppalaiset Nato-maat eivät ylläkään sotilasliiton vaatimaan kahteen prosenttiin, on arvioitu, että Suomen kannalta puolustusvoimien sopeuttamisesti tulisi jopa 300 miljoonan euron lasku. Lisäksi Suomen puolustusmenot ovat nyt alle eurooppalaisenkin keskiarvon, mikä toimisi lisäperusteena puolustusmenojen kasvattamiselle.
Keskustelussa sotilasliiton jäsenyydestä on kyse Suomen kansainvälisestä asemasta ja tavoitteista globaalin hallinnon suhteen. Natossa Yhdysvaltojen asema poliittisena suurmahtina on merkittävä ja sotilasliitto osallistuu valikoidusti konflikteihin aseistetuilla joukoilla. EU-jäsenistä Suomen lisäksi ainoastaan Ruotsi, Itävalta, Kypros, Malta ja Irlanti eivät kuulu Natoon, mikä tarkoittaa, että Euroopan turvallisuutta rakennetaan vahvasti osaksi Yhdysvaltain intressien ehdoilla. Tämä tarkoittaa, että Nato-yhteistyössä korostuu Yhdysvaltojen turvallisuus- ja valtapolitiikka sekä varustelutarpeet yhteensopivuuden turvaamiseksi YK:n korostaman aseriisunnan kustannuksella.
Käymällä sotaa Afganistanissa, sekä toimittamalla aseita Saudi-Arabiaan ja Israeliin, Suomi osoittaa jo nyt olevansa kaikkea muuta kuin puolueeton. Yhteen kietoutuneessa ja muuttuvassa maailmassa myös Suomen on ollut valittava niin toimintatapansa kuin liittolaisensa.
No Comments