Hei me tehdään tiedepolitiikkaa

Hei me tehdään tiedepolitiikkaa

Palasin juuri Islannista Pohjoismaisen neuvoston kokouksesta ja huomasin ilokseni, että Suomessa vihdoin on alettu keskustelemaan tiedepolitiikasta. Kiitokset siitä kuuluu opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasosen paimenkirjeelle, joka lähetettiin yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen johdolle alkuviikosta. Toimintatapana se muistuttaa hyvin paljon Sipilän tv-puhetta, ensin kerrotaan kuinka huonosti Suomella menee, ja sitten linjataan rakenteellisten uudistusten, eli säästöjen, välttämättömyydestä.
 
Keskustelu on todellakin tervetullutta. Tähän asti se on lähinnä liikkunut “hei me kehitetään”-fraasien tasolla, kuten kokoomuksen kansanedustaja Harri Jaskari totesi eduskunnan välikysymyskeskustelussa kasvatukseen, koulutukseen ja tutkimukseen kohdistuvista leikkauksista. Tällaisen “uudistamis”-uuskielen ongelma on, että se estää keskustelun poliittisten päätösten todellisista vaikutuksista.
 
Suomalaisen tieteen ja tutkimuksen tulevaisuudesta on syytä käydä vakava ja perusteellinen poliittinen keskustelu. Hallituksen leikkaukset iskevät korkeakouluihin kovaa. Hallitus esittää korkeakouluindeksin jäädyttämistä, jonka lisäksi korkeakoulujen perusrahoitusta leikataan 75 miljoonaa euroa. Tämän lisäksi myös Tekesin rahoitusta leikataan, joka vähentää entisestään yliopistojen ja tutkimuslaitosten rahoitusta.
 
Siksi ministerin paimenkirjeen toteamus siitä, että “resurssien puute ei ole keskeinen ongelmamme, vaan niiden tehoton hyödyntäminen”, herätti erityisen paljon huomiota. Leikkausten mittaluokkaa ja edessä olevia henkilöstösäästöjä ajatellen toteamus on suorastaan törkeä.
 
Jos resursseja vähennetään merkittävästi, ei voi odottaa saavansa enemmän tai parempaa tulosta aikaiseksi, päinvastoin. Nyt kaavaillut leikkaukset ovat niin suuria, että ne vääjäämättä vaikuttavat korkeakoulujen ydintehtäviin, tutkimukseen ja opetukseen. Korkeakouluissa työskentelevistä moni sinnittelee jo tällä hetkellä epävarmoissa pätkätyösuhteissa, ja suomalaiset korkeakoulut kilpailevat kansainvälisesti verrattuna erittäin pienillä resursseilla. Säästöjen seurauksena monissa yliopistoissa on käynnissä tai käynnistymässä YT:t, Helsingin yliopiston kohdalla kyseessä on jopa Suomen yliopistohistorian suurimmat.
 
Ministerin linjaus siitä, että “jopa 40 prosenttia henkilöstöstä työskentelee muissa kuin opetus- ja tutkimustehtävissä” osoittaa myös huonoa ymmärrystä korkeakoulujen arjesta ja todellisuudesta. Tukihenkilöstö on aivan keskeisessä roolissa siinä, että opetus- ja tutkimustehtävissä työskentelevät aidosti pystyvät keskittymään juuri tutkimukseen ja opettamiseen. Moni kokee jo tällä hetkellä hallinnollisten tehtävien lisääntyneen merkittävästi, mikä vähentää tutkimukseen ja opetukseen käytettävissä olevaa aikaa.
 
Mutta mihin suuntaan ministeri sitten haluaa viedä suomalaista tiedepolitiikkaa?
Yhtenä kärkihankkeenaan hallitus haluaa vahvistaa korkeakoulujen ja elinkeinoelämän yhteistyötä innovaatioiden kaupallistamiseksi. Yhdistettynä mittaviin leikkauksiin korkeakoulujen perusrahoitukseen kyse on  merkittävästä tiedepoliittisesta linjauksesta. Sen lisäksi, että korkeakouluilta vaaditaan vahvempaa profiloitumista, alkaa tutkimustulosten kaupallistamisen kehittämisen huomiointi “julkisen tutkimus, kehitys ja innovaatiorahoituksen ohjauksessa sekä tutkimuslaitosten ja korkeakoulujen kannusteissa”. Tutkijoiden tietoisuutta “tutkimuksen kaupallisesta potentiaalista ja yrittäyydestä” aiotaan vahvistaa.
 
Hallituksen linja kehystää koko tiedepolitiikan kaupallisten intressien kautta: tarvitaan tutkimusta ja tietoa, jota on mahdollista myydä. Sivistyksestä, tiedon kartuttamisen itseisarvosta, omaehtoisesta oppimisesta, tieteen autonomiasta ja uuden oivaltamisesta on tullut toissijaista. Mikäli rahoitusjärjestelmää muutetaan näiden painotusten pohjalta, miten käy pienempien aineiden ja tieteenhaarojen, joista ei ole mahdollista suoraan soveltamalla saada kaupallista tuottoa? Miten käy perustutkimuksen ylipäätään?
 
Sen sijaan, että heikennetään suomalaisen tieteen tekemisen edellytyksiä entuudestaan, tulisi tiedepolitiikan lähtökohdaksi ottaa korkeakoulujen monialaisuuden, laadukkaan perustutkimuksen ja tieteen tekemisen edellytysten parantamisen. Menestyäkseen Suomen korkeakoulut tarvitsevat myös mahdollisuuksia keskittyä perustutkimukseen ja korkeatasoiseen teoreettisen tutkimuksen tekoon. Korkeakoulujen kansainvälistyminen on myös keskeistä. Sitä nyt esitetyt lukukausimaksut tulevat ainoastaan vähentämään.
 
Ennen kaikkea suomalainen tiedeyhteisö ja korkeakoulut ansaitsevat työrauhaa jatkuvista “uudistus”- ja “kehittämis”prosesseista, jotka käytännössä ovat tarkoittaneet vain lisää kaupallistumista, vähemmän resursseja ja enemmän kontrollia.