Eduskunnassa käytiin eilen lähetekeskustelua hallituksen esityksestä lakko-oikeuden rajoittamisesta. Hallitus on toteuttamassa useita isoja rajoituksia suomalaisten työntekijöiden lakko-oikeuteen. Poliittisten lakkojen kesto rajoitetaan lailla 24 tuntiin ja kielletään niiden toistaminen samaan aiheeseen liittyen, tukilakkoja rajoitetaan asettamalla ne suhteellisuusarvioinnin piiriin sekä rajaamalla, että niiden on vaikutettava pääridan piirissä olevan työnantajan toimintaan. Tämän lisäksi moninkertaistetaan ammattiliitoille tuomittavia hyvityssakkoja ja otetaan käyttöön mahdollisuus määrätä yksittäiselle työntekijälle 200 hyvityssakko, jos hän jatkaa oikeudessa laittomaksi todettua työtaistelua.
Tämä on ensimmäinen osa niistä lukuisista yksipuolisista heikennyksistä, jotka tämä hallitus on toteuttamassa suomalaisten työntekijöiden asemaan. Hallituksen asemoituminen käy selvästi ilmi myös tästä lakiesityksestä. Kaikki nämä esitykset heikentävät työntekijöiden asemaa, siitä ei ole kahta sanaa ja se myös kerrotaan esityksessä suoraan.
Lakko-oikeudessa on kyse työntekijöiden viimesijaisesta keinosta vaikuttaa omaan asemaansa. Siksi se on suojattu niin kansainvälisen työjärjestön ILO:n sopimuksissa kuin monien muiden ihmisoikeussopimusten kautta. Mahdollisuus yhdessä käyttää voimaa on kautta aikojen tarvittu niin palkkauksesta kuin työehdoista käytävissä kiistoissa, mutta myös muunlaisiin tarkoituksiin. Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus on esimerkiksi Suomessa aikoinaan aikaansaatu poliittisen lakon avulla.
Vaikka hallitus uskoo työmarkkinapolitiikkansa vähentävän lakkoja Suomessa, on käytännön vaikutus todennäköisesti päinvastainen. Se sils yrittää ratkaista ongelmaa pahentamalla sitä. Tämän lisäksi Suomen lainsäädäntö tulee monilta osin poikkeamaan muista Pohjoismaista, jos nämä lakimuutokset menevät läpi.
Hallituksen suunnitelmista rajoittaa tukilakkoja tai niin sanottuja myötätuntotyötaisteluita on puhuttu vähemmän kuin poliittisten lakkojen rajoituksista. Tukilakkojen rajoitukset tulevat kuitenkin oleellisesti vaikeuttamaan vahvan neuvotteluaseman omaavien liittojen mahdollisuuksia puolustaa heikommassa neuvotteluasemassa olevia työntekijöitä. Tämä johtuu erityisesti vaatimuksesta siitä, että tukityötaistelulla pitää olla vaikutus pääridan työnatajaosapuoleen. On vaikeaa nähdä miten tämä olisi helposti toteutettavissa, jos toisella alalla halutaan tukea toisen alan työntekijöiden taistelua paremmista työehdoista.
Suurimmat vaikutukset näistä muutoksista ei siis kohdistu esimerkiksi satamatyöntekijöihin itse, jotka työehtosopimuksen ollessa katkossa edelleen pystyvät käyttämään vahvaa lakko-asettaan, vaan nimenomaan heikommin järjestäytyneillä aloilla olevat pienipalkkaiset työntekijät, jotka eivät enää voi saada muiden alojen ammattilaisilta samanlaista tukea kuin tähän asti. Tämä todetaan myös hallituksen omassa esityksessä, jonka mukaan seurauksena voi olla ”palkansaajien näkökulmasta heikommat työehdot, varsinkin heikosti järjestäytyneillä aloilla tai aloilla, joilla oman työtaistelun painoarvo ei ole riittävä”. Tämän jälkeen on turha kenenkään tulla sanomaan että vahvan neuvotteluaseman omaavien miesvaltaisten alojen liitoilla ei ole riittävästi solidaarisuutta matalasti palkattujen naisvaltaisten alojen työntekijöitä kohtaan, kun heiltä käytännössä viedään mahdollisuus osoittaa solidaarisuutta.
Lakiesityksen logiikka myös ontuu pahasti, kun näiden rajoitusten laajuus kytketään siihen, onko tukilakkoihin ryhtyvän ammattiliiton alalla voimassa oleva työehtosopimus vai ei. Myötätuntotyötaisteluissahan ei ole kyse oman alan työehtosopimukseen liittyvästä lakosta, vaan nimenomaan siitä, että tuetaan osapuolta alalla, jossa työrauhavelvoite ei ole voimassa.
Tästä syystä nämä nyt esitetyt rajoitukset tulevat tarkoittamaan sitä, että Suomen lainsäädäntö myötätuntotyötaisteluiden osalta jatkossa poikkeaa siitä, mikä se on esimerkiksi muissa pohjoismaissa. Muualla lähtökohta on se, että tukilakot ovat sallittuja työehtosopimuksen ollessa voimassa, ja tukilakkojen hyväksyttävyys riippuu sen sijaan siitä, onko alkuperäinen työtaistelu laillinen eli onko työrauhavelvoite voimassa sillä alalla, missä pääkiista on. Ruotsissa tukilakot oman alan työehtosopimuksen voimassaolon aikana ovat sallittuja jos tuettava työtaistelu on laillinen, eli sillä alalla ei ole työrauhavelvoite voimassa. Sama pätee Tanskaan ja Norjaan.
Myös poliittisten lakkojen osalta hallitus on nyt ottamassa käyttöön sääntelyä, jota ei tässä muodossa ole olemassa yhdessäkään toisessa pohjoismaassa. Ruotsissa ei ole laissa asetettua rajaa poliittisten lakkojen kestolle, eikä sellaista löydy myöskään esimerkiksi Norjan lainsäädännössä. Kaikissa pohjoismaissa lähtökohtana on kyllä tämänkaltaisten lakkojen lyhytaikaisuus, mutta tuntimääräisiä rajoituksia ei ole lakiin kirjattu, vaan asiaa arvioidaan tarvittaessa oikeusasteissa. Laissa säädetyt aikarajoitukset lakoille sopivat myös huonosti yhteen kansainvälisen työjärjestön ILO:n tulkintakäytännön kanssa.
Poliittisten lakkojen rajoitusten osalta kaikki palautuu kuitenkin kysymykseen siitä, mitä ongelmaa hallitus yrittää tällä rajoituksella ratkaista. Laajat poliittiset lakot ovat Suomessa harvinaisia. Niitä on ollut tämän vuoden aikana sekä vuonna 2018. Näitä molempia ajankohtia yhdistää se, että silloin on ollut vallassa hallituksia, jotka ovat uhanneet viedä läpi erittäin laajamittaisia heikennyksiä työntekijöiden asemaan ja työehtoihin muuttamalla lainsäädäntöä. Molemmilla kerroilla kyse on ollut työmarkkinaosapuolten täydellisestä sivuuttamisesta ja yksipuolisista heikennyksistä työntekijöille. Tällainen menettelytapa on ymmärrettävästi herättänyt vastareaktion ammattiyhdistysliikkeessä, jonka tehtävä ja tavoite koko historiansa aikana on ollut puolustaa ja ajaa työtä tekevien ihmisten oikeutta kohtuullisiin työehtoihin ja elämiseen riittävään palkkaan. Viime vuosien poliittiset lakot ovat siis olleet suoraa seurausta oikeistohallitusten tekemistä valinnoista.
Vierailin viime viikolla Ruotsissa, jossa minulla oli tapaamisia muun muassa Ruotsin sovittelijainstituution sekä Ruotsin SAK:n eli LO:n kanssa. Kysyessäni heiltä syitä sille, että Ruotsissa on niin paljon Suomea vähemmän lakkoja, he vastasivat, että se johtuu siitä, että työmarkkinaosapuolet ovat niin vahvassa asemassa. Asioista sovitaan työmarkkinaosapuolten kesken, työnantajakeskusjärjestö tunnustaa työntekijäpuolen merkityksen ja toisin päin. Kun työmarkkinaosapuolet saavat päättää heille kuuluvista asioista, päätöksiin myös sitoudutaan ja se luo vakautta koko työelämään. Tämä on juuri päinvastainen suunta, kuin se mihin Orpon hallitus Suomea johdattaa.
Kaikki Ruotsissa näkemäni ja kuulemani sai minut vakuuttuneeksi siitä, että Ruotsin ja Suomen keskeisin ero ei suinkaan ole se, että siellä olisi parempia demareita, vaan se, että siellä on huomattavan paljon fiksumpia ja oman etunsa ymmärtäviä työnantajatahoja.
