Rakkaat, ihanat, älykkäät vasemmistonuoret,
mun ystävät ja toverit sanan perimmäisessä tarkoituksessa
vaikka olen puheenjohtajuuteni aikana ehtinyt pitää ties minkälaisia vähemmän ja enemmän onnistuneita puheita, tuntuu tällaisen puheen pitäminen aika lailla mahdottomalta. Jotenkin mun pitäisi tässä puheessa osata kiteyttää mitä nämä neljä vuotta ovat minulle tarkoittaneet. Tämä on tietysti aivan totaalinen mahdottomuus, mutta yritän silti.
Näihin aikoihin neljä vuotta sitten mun elämä muuttui täysin. Vaikka se kuulostaakin kliseeltä tai oudolta, en oikeasti edes oikein muista kuka mä olin silloin. Tämä järjestö on antanut minulle mun nykyisen kaveripiirin, mun parisuhteen, kaiken mun poliittisen osaamisen, itseluottamusta, kovan kuoren, paikan eduskunnassa ja loputtoman määrän muistoja ja kokemuksia. Se on myös vaatinut minulta paljon. Graduni ei ole vieläkään valmis, en koskaan ottanut vastaan jo myönnettyä vuoden työharjoittelupaikkaa Pietarissa, en ole viettänyt kovin monta vapaata viikonloppua viimeisten vuosien aikana, silmäpusseista on tullut mun tunnusmerkki ja olen menettänyt ihmisen, joka oli mun läheisin ystävä.
Vasemmistonuoret on vienyt minut Jäämeren rannalle, Euroopan vasemmistopuolueen puoluekokoukseen Madridiin, Länsirannalle, nippusiteisiin putkaan Kööpenhaminassa, tasa-arvopaneeliin Reykjavikiin, NATO:n päämajaan Brysseliin, Sauli Niinistön Kultaranta-keskusteluihin ja jatkoille Paavo Arhinmäen kanssa New Yorkissa.
Järjestö on vienyt minut meidän aktiivien eli teidän koteihin ja piiritoimistoihin, kahviloihin ja baareihin Kotkassa, Joensuussa, Savonlinnassa, Kuopiossa, Kajaanissa, Rovaniemellä, Kemissä, Utsjoella, Vaasassa, Lahdessa, Helsingissä, Espoossa, Vantaalla, Keravalla, Hangossa, Tampereella, Hämeenlinnassa, Raumalla, Porissa, Turussa, Kirkkonummella, Hyvinkäällä, Porvoossa, Oulussa ja Raahessa. Viimeisten neljän vuoden aikana olen saanut tutustua niin loputtomaan määrään hienoja ihmisiä ja käydä monissa paikoissa, että kaiken mainitseminen erikseen tietenkin on täysi mahdottomuus.
Mutta on myös muistoja jotka ovat erityisen vahvoja. Muistan kun minä ja ensimmäinen varapuheenjohtaja Juuso Aromaa ajettiin asuntoautoa Turusta Helsinkiin keskellä yötä helmikuussa, tajuamatta, kuinka laitetaan auton lämmitys päälle. Muistan kun minä ja toinen varapuheenjohtaja Anni Ahlakorpi ajettiin samainen asuntoauto Oulusta Kemiin, kun tuuli niin kovaa, että puut kaatuivat ja katkaisivat sähkölinjan tien vieressä. Muistan perustulokampanjatyöryhmän kokouksen, joka riistäytyi käsistä ja muuttui hulluksi karaokejuhlaksi Viherniemenkadun toimistolla. Muistan kun silloinen hallituksen jäsen Tatu Ahponen Hyvinkään liittokokouksessa pidetyssä hallituksen viimeisessä kokouksessa kertoi, kuinka Vasemmistonuoret on ollut hänen elämänsä tärkeimpiä asioita. Muistan kun nukuin pommiin junasta mun ainoaan paneeliin elämäni ensimmäisessä SuomiAreenassa, johon silloinen toimistosihteeri Justus Mollberg joutui lähtemään paikkaamaan erittäin lyhyellä varoitusajalla. Muistan kun työntekijäporukan kauan odotettu kylpylävierailu virkistyspäivänä osoittautui vierailuksi Karjalohjalla sijaitsevaan uimahalliin. Ja muistan tietenkin sen tunteen, kun koko Kulttuuritalo täyttyy ihmisistä, jotka vuosikymmenten saatossa ovat olleet rakentamassa Vasemmistonuoria, ja sen tunteen, kun järjestön 70-vuosijuhlissa saa kätellä useita perustajajäseniä.
Kuten huomaatte, ajattelin tässä puheessa lähinnä nostalgisoida, ja jättää tulevaisuuden hahmottaminen ja siitä linjaamisen niille, joiden tehtävä se tulee olemaan. Mutta muutaman asian aion kuitenkin sanoa siitä, mitä olen oppinut kaikista näistä kokemuksista.
Ensimmäinen opetus on se, että kaiken voi oppia. Harva politiikassa toimiva kaiken lisäksi tietää niin paljon, kuin mitä luulet heidän tietävän tietävän. Minä liityin Vasemmistonuoriin 16-vuotiaana lukiolaisena, kun törmäsin vappuaattona Turun Vartiovuorenpuistossa suomenruotsalaiseen poikaan, jolla oli Vasemmistonuorten pinssi sen takissa. Se oli ensimmäinen suomenruotsalainen vasemmistonuori, johon oli ikinä törmännyt, eli ensimmäinen jonka kanssa uskalsin puhua! Frank houkutteli minut mukaan vappumarssille seuraavana päivänä, jonka jälkeen täytin jäsenliittymislomakkeen. Sen jälkeen vietin monta vuotta kotona lukemassa Paavo Arhinmäen kolumneja Liberosta, lähtemättä kuitenkaan mukaan toimintaan, koska ajattelin, että kaikki tietää niin paljon enemmän kuin minä. Seuraava kosketus järjestöön oli muuten, kun 20-vuotiaana suomenruotsalaisen oppilasjärjestön pääsihteerinä törmäsin Vasemmistonuorten silloiseen puheenjohtajaan Jussi Saramoon Tallinnan-laivan baarissa Allianssiristeilyllä. Puhuttiin pakkoruotsista, enkä paljastanut, että olin ollut Vasemmistonuorten jäsen jo monta vuotta.
Tultuani valituksi puheenjohtajaksi stressasin alussa aivan kaikkea. Pelkäsin, että minusta tulisi järjestön historian epäonnistunein puheenjohtaja ja että kaikki jäsenet joutuvat häpeilemään mun huonoa kielentaitoa. Mutta ajan myötä huomasin, että kaiken voi oppia. Niin eurokriisin syntyyn vaikuttavat tekijät kuin perusturvajärjestelmän rakenteen, vasemmistoliiton historiaa kuin tyynenä pysymisen telkkarissa. Sen opin siis, että ikinä ei kannata olla ryhtymättä johonkin tehtävään tai toimintaan, koska luulee ettei osaa tarpeeksi. Ei ne muutkaan niin paljon tiedä, ei rehnit, soinit eikä niinistöt. Joten älkää ikinä aliarvioiko itseänne: Tehkää mieluummin asioita, vaikka ette ole täysin varmoja siitä, tuletteko pärjäämään, sen sijaan, että jättäisitte samoista syistä tekemättä.
Toinen oppimani asia on, kuinka suuri merkitys juuri Vasemmistonuorten kaltaisella itsenäisellä vasemmistolaisella poliittisella toimijalla on koko Suomen vasemmiston kannalta. Kuten käsikassaran tervehdyksessä kirjoitinkin, järjestö ei ole sidottu reaalipolitiikkaan ja sen aikatauluihin. Meidän ei ole pakko reagoida tai kommentoida samoja aiheita kuin kaikki muut. Voimme vapaasti itse päättää, mihin asioihin keskitytään ja mitä teemoja haluamme nostaa esille. Me emme myöskään ole sidoksissa reaalipolitiikan tekotapoihin, byrokratiaan tai lehmänkauppoihin. Voimme valita oman poliittisen kielemme, ja millä tavalla haluamme tavoitteitamme ja vaatimuksiamme esittää.
Hyödyntäkää tätä vapautta paljon ja viisaasti, koska juuri nyt sitä todellakin tarvitaan.
Tällä hetkellä varmaan moni meistä tuntee, että meidän poliittinen liikkumatila pienenee ja kaventuu koko ajan. Asenneilmapiiri on muuttunut sellaiseksi, jossa on vaikeaa jopa puolustaa inhimillisiä itsestäänselvyyksiä, kuten kaikkien ihmisten yhtäläisiä oikeuksia ja yhdenvertaisuutta. Kun kokoomuslaiset puhuvat yleissitovien työehtosopimusten lakkauttamisesta tai verotuksesta vapaudenriistona, on yhtäkkiä radikaalia kannattaa pieniä tuloeroja tai sitä, että varallisuutta tai omistamista ylipäätään verotetaan.
Miten vasemmiston sitten pitää reagoida oman liikkumatilansa kapenemiseen? Ensinnäkin ymmärtämällä, että yhteiskunnallisen ilmapiirin ja ihmisten asenteiden muuttaminen ei ole mikään lyhytaikainen projekti. Ja että se ei ole asia joka tehdään vaaleissa, vaan niiden välillä.
On ainakin neljä asiaa, mihin meidän nyt vaalien välillä mielestäni kannattaa keskittyä:
- Uskottavuus. Minusta on tunnustettava, että vasemmisto muutosliikkeenä kärsii uskottavuusongelmasta. Sen palauttaminen edellyttää meiltä hyvin perustelluita ja jatkuvalla syötöllä tehtyjä omia vasemmistolaisia avauksia ja kompromissien hyväksymisiä silloin, kun ne ovat tarpeeksi lähellä meidän keskeisiä pitkän aikavälin tavoitteita. Vasemmistonuorilla on itsenäisenä vasemmistolaisena ja reaalipolitiikan lainalaisuuksista vapaana toimijana todella suuret mahdollisuudet olla juuri tällainen vasemmistolaisen politiikan tekijä. Vasemmistoliiton hallitustaival on vasemmistolaisen politiikan uskottavuuden näkökulmasta ollut todella ongelmallinen, ja olen edelleen ylpeä Vasemmistonuorista siitä, että me kesällä 2011 uskallettiin sanoa meidän kanta selvästi ääneen.
- Elävä kenttä. Vasemmisto ei tarvitse keskitettyjä, ylhäältä päin johdettuja järjestökoneita vaan mahdollisimman monta omatoimista yksilöä, ryhmää ja järjestöä, jotka harjoittavat poliittista toimintaa. Meidän ongelma ei ole keskuskoneiston puute, vaan pikemmin se, että liikkeen piirissä liikaa luotetaan yksittäisiin johtajiin, ja liian vähän toimitaan itse ja otetaan valta omiin käsiin. Tämän on syytä muistaa myös kaikki Vasemmistonuorten aktiivit, vaikka me täällä nyt hyväksytään linjauksia keskusjärjestölle, on teidän, toimintaryhmän, paikallisosaston tai piirin panos aina se, joka on järjestön kannalta kaikista keskeisin.
- Nöyryys. Meidän pitää tunnustaa se, että vasemmisto ei ole joukkoliike tällä hetkellä. Suurimmalla osalla ihmisistä on virheellinen tai värittynyt kuva meistä ja meidän politiikasta. Meidän reaktio tähän ei voi olla sulkeutuminen omien joukkoomme, vähättelevä suhtautuminen ihmisten ymmärtämättömyyteen tai haluttomuus vastata eri mieltä olevien argumentteihin. Me tarvitsemme tämän liittokokouksen kaltaisia tiloja joissa voimme olla turvallisesti keskenämme, mutta meidän liikkeellä ei enää ole varaa siihen, että vetäydymme samanmielisten kesken niin fyysisesti kuin ajatuksellisesti. Vasemmisto joka toimii kuin lahko ei tule ikinä kasvamaan joukkoliikkeeksi.
- Radikaali linja. Mikään yllä mainituista seikoista, ei tarkoita sitä, että meidän pitäisi tehdä vähemmän vasemmistolaista politiikkaa, tai omaksua oikeistolaisten asettamat lähtökohdat talouspolitiikan teolle vain sen takia, että meistä “pidettäisiin enemmän” tai että olisimme samaisten oikeistolaisten silmissä “uskottavia”. Erityisen keskeisiä nyt ovat ne konkreettiset avaukset, joiden merkitys jokaisen on mahdollista suoraan hahmottaa omasta arjesta käsin, mutta jotka toteutuessaan myös johtaisivat laajempaan yhteiskunnalliseen muutokseen. Perustulo ja työajan lyhennys ovat tästä erinomaisia esimerkkejä, ja sellaisia avauksia, joiden taakse meidän on mahdollista kerätä laajempi porukka. Toivon todella ja tiedän, että Vasemmistonuoret jatkossakin käyttää vapauttaan uusien ja radikaalien avausten tekoon.
Vasemmistonuoret on ainutlaatuinen järjestö monella tapaa, ja on kovin monia asioita, joista voi olla ylpeä. Omalta osaltani olen ylpeä siitä uskottavuudesta, mitä me ollaan argumentaatiollamme ja toiminnallamme Vasemmistonuorille hankittu. Vasemmistonuoret ei ole vain poliittinen nuorisojärjestö, vaan vartteenotettava ja uskottava vasemmistolainen poliittinen toimija. Olen myös äärimmäisen ylpeä tämän järjestön tavasta ja kyvystä toimia myös konkreettisesti, siitä mitä olemme tehneet Länsirannalla, ja siitä, miten olimme mukana thaimaalaisten marjanpoimijoiden aseman puolesta käydyssä kamppailussa.
Lopuksi olen myös äärimmäisen ylpeä ja kiitollinen siitä, että olen saanut olla osa sitä maailman parasta työyhteisöä, joka tämän kaiken on mahdollistanut teidän aktiivien lisäksi. Minulla on ollut onni työskennellä niin Pirkko Holapan, Riikka Taavetin, Santeri Mikkolan, Silla Kakkolan, Eliisa Alatalon, Saila Ruuthin, Justus Mollbergin, Tuuli Huovilan, Niko Peltokankaan, Mai Kivelän, Aino Tuomi-Nikulan, Sara Korhosen, Kalle Erkkilän, Aino Sirenin, Laura Pohjolan, Pekka Pehkosen ja vähän myös Matias Heikolan kanssa.
Lopuksi myös kiitos-ja-anteeksi-hengen mukaisesti myös anteeksi, kaikesta mitä en ole ehtinyt, kyennyt tai tajunnut tehdä. Anteeksi väsymyksestä ja stressistä ja loppusuoralla myös ideoiden puutteesta, minusta on aivan todella hyvää ja tervetullutta ja tärkeää, että te nyt näin pitkän ajan jälkeen nyt pääsette minusta eroon ja saatte uuden henkilön johtoon.
Vasemmistonuorten puheenjohtajana olen saanut olla osa maailman parasta, hauskinta, älykkäintä ja vaativinta yhteisöä ja olen saanut puheenjohtajana edustaa jotain itseäni laajempaa ja tärkeämpää. Siksi jokaisena päivänä, riippumatta siitä kuinka paljon on välillä väsyttänyt, on tuntunut siltä, että minulla on maailman paras työ ja juuri tämän yhteisön osana oleminen on se asia, joka tulen kaikesta eniten kaipaamaan.
Kaipaan jo nyt.
