Joku voisi sanoa, että itsenäisyyspäivää juhlitaan tänään poikkeuksellisissa olosuhteissa. Kohu Yleisradion ja Sipilän ympärillä ei ole vielä laantunut. Jopa Suomen kaltaisessa demokratian mallimaassa valtaapitävien kritisointi voi johtaa siihen, että harkitaan suljettavaksi pois julkisilta keskustelufoorumeilta. Tänään Helsingissä on poikkeuksellisen monta äärioikeiston järjestämää mielenosoitusta. Se on osoitus liikkeiden voimistumisesta, ja viranomaisten täydellisestä kädettömyydestä ilmiön edessä. Taitaa olla niin, että tämä on se uusi normaali, jossa me toimimme, elämme ja teemme nykyään politiikkaa.
Itsenäisyyspäivä on perinteisesti ollut juhla, jota juhlitaan rituaaleja noudattaen. Päivällä käydään haudoilla osoittamassa kunniaa sodissa kaatuneille ja illalla syödään hyvin. Ja tietenkin katsotaan telkkarista Linnanjuhlia, joissa maan päättäjät ja tunnetut henkilöt niin kulttuuri- kuin liike-elämän piiristä käyvät kättelemässä presidenttiä ja hänen puolisoaan. Ympäri maata liehuvat Suomen lippuja ja lehdissä pohditaan mitä itsenäisyys merkitsee.
Kun minulta kysytään, mitä itsenäisyys minulle merkitsee, olen aina vastannut turvallisuutta. Se on etuoikeutetun ihmisen tunne siitä, että saa asua maassa, jossa ei joudu pelkäämään arkisin. En joudu pelkäämään, että isäni kidnapataan, että minut pidätetään poliittisen toimintani vuoksi tai että paras ystäväni joutuu väkivallan kohteeksi, koska hän kuuluu vähemmistöön.
Olen tavattoman kiitollinen siitä, että en ole joutunut näkemään sellaisia asioita, joita liian monet lapset maailmassa tällä hetkellä joutuvat näkemään, sotaa ja kuolemaa ennen kuin vielä edes ole oppinut käsittelemään oma kuolevaisuuttaan kunnolla. Olen tavattoman kiitollinen siitä, että en ole koskaan joutunut olemaan sen vaikean valinnan edessä, jotka miljoonat ihmiset koko ajan joutuvat tekemään miettiessään, uskaltavatko he jäädä omaan kotiinsa vai ei.
Turvallisuuden tunteeseen tottuu, ja ihminen muuttuu usein omille etuoikeuksilleen sokeaksi. Tätä tunnetta hyödyntävät kaikki ne tahot, jotka tekevät itsenäisyyspäivällä politiikkaa. Oman turvallisuuden näkyväksi tekemisen sijaan he haluavat saada meidät ajattelemaan turvattomuutta ja uhkia.
Tänä vuonna Helsingissä järjestetään poikkeuksellisen monta äärioikeiston marssia juuri itsenäisyyspäivänä. Marssit yrittävät omia itsenäisyyden, kansan ja Suomen käsitteen ja muokata näistä jotain sellaista, mitä ne eivät ole. Se on häpeäksi koko Suomelle, ja siksi on tärkeää, että me kaikki tänä vuonna ilmaisemme, että itsenäisyyspäivä on meidän kaikkien Suomessa elävien juhla. Emme anna äärioikeiston omia käsitteen, jolla on ja pitää olla yhtä monta merkitystä, kuin Suomessa on asukkaita.
On niin helppoa tehdä Suomesta jotain mitä se ei ole koskaan ollut.
Ulkomailla vieraillessani olen useasti pysähtynyt miettimään miten poikkeuksellisen historian pieni Suomi omaa. Suomalaiset ovat aikoinaan eläneet kahden eri silloisen suurvallan alaisuudessa, käyden taistelua oman identiteetin, kielen ja kulttuurin puolesta. Maassa on ollut todella verinen ja kansaa jakava sisällissota alle sata vuotta sitten. Suomessa on ollut Euroopan ensimmäisiä keskitysleirejä, ja täällä on ollut aktiivista fasistista liikehdintää jopa eduskunnan täysistuntosalia myöten. Kansalaiset ovat vain muutama vuosikymmen sisällissodan jälkeen joutuneet sotaan suurvaltaa vastaan. Tämän lisäksi alkuperäiskansalla saamelaisilla on oma historiansa kerrottavana siitä, miten heidän maita on anastettu ja saamelaista kulttuuria pyritty häivyttämään assimilaation kautta.
Luin erään kirjan Suomen sisällissodasta vuodelta 1918, missä kirjailija toteaa, että Suomen sisällissodan tapahtumien selvittely ja tutkiminen on edelleen vaikeaa, koska sisällissodan jälkeen vallitsi valheiden ja vaikenemisen kulttuuri. Sisällissodan jälkeisessä Suomessa monet vaikenivat. Vaikenivat niistä rikoksista, joihin itse oli syyllistynyt, ja niistä rikoksista, joiden kohteeksi itse tai läheiset olivat joutuneet.
Historiasta pitää puhua myös siksi, että vaikeiden vaiheiden käsittely on osa vaikenemisen kulttuurin rikkomista. Tutkimusta ja historiankirjoitusta tarvitaan myös niiden tarinoiden kertomiseksi ja niiden kohtaloiden näkyväksi tekemiseksi, jotka eivät päässeet osaksi virallista historian kerrontaa. Suomen historia opettaa meille myös, kuinka mikään maa tai mikään ihminen ei ole suojassa sodalta, tai poliittisilta aatteilta, jotka voivat kasvaa vaarallisiksi.
Ja kun miettii Suomen seuraavaa satavuotistaivalta, toivon, että rakennamme entistä parempaa yhteiskuntaa hyödyntäen niitä vahvuuksia, mitä Suomessa on.
Minä rakastan Suomessa sitä luovaa ennakkoluulotonta omaperäisyyttä ja hulluutta, joka on antanut meille esimerkiksi Gösta Sundqvistin, Kummelin ja Jouko Turkan. Minä rakastan Suomessa sitä voimaa mitä saan Elvi Sinervon, Tove Janssonin ja Märta Tikkasen kaltaisten vahvojen ja itsenäisten naisten tarinoista, ja sitä voimaa, jolla monet naiset ja miehet aikoinaan pitivät huolta, että naiset saivat äänioikeuden vuonna 1906. Minä rakastan Suomessa sitä melankoliaa ja maanläheisen arjen arvostusta, joka on antanut meille iskelmämusiikin, suomalaisen tangon, maailmantuskan ja kaamosmasennuksen sekä loputtoman määrän maailman kauneimpia maaseudulla sijaitsevia huoltoasemia.
Kävelin eilen Senaatintorin ohi, ja iloitsin kaikista niistä ihmisistä, jotka ylpeinä olivat kerääntyneet juhlimaan Saara Aallon hienoa menestystä maailmalla. Se oli minusta Suomi parhaimmillaan.
Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!
