Hyvät toverit ja ystävät,
Olemme taas kokoontuneet muistamaan noin viittäkymmentä nuorta henkilöä, jotka teloitettiin työväenaatteensa takia täällä Märynummella. Tänä vuonna näistä laukauksista ja Suomen historian murheellisimmista hetkistä on kulunut sata vuotta.
Suomessa huomioidaan tämän vuoden aikana sisällissota ja vuoden 1918 tapahtumia monin tavoin. Kirjoituksissa, näytelmissä, musiikissa ja muistotilaisuuksissa pohditaan sisällissodan jättämiä jälkiä suomalaiseen yhteiskuntaan. Sadan vuoden aikana suorat siteet sodan kokeneisiin sukupolviin ovat ehtineet katketa, mutta monissa perheissä ja monilla paikkakunnilla elävät tarinat ja kokemukset edelleen vahvoina. Historiantutkija Veli-Pekka Leppänen kysyi äskettäin Helsingin sanomissa, milloin sisällissota lopulta päättyy – mielikuvia luovana ja muokkaavana prosessina? Intohimoja ruokkivina, tiukkaan juurtuneina suku- ja perhemuistoina? Onko häivyttäminen edes tarpeen?
Häivyttäminen ei ole tarpeen, sillä kyse on tämän valtion hyvin traagisesta syntyprosessista, jonka tausta oli pitkään kärjistyneissä yhteiskunnallisissa ristiriidoissa, työväen heikoissa elinoloissa ja silloin vallitsevissa jyrkissä luokkaeroissa. Sisällissota ja sen väkivaltaisuudet eivät syntyneet tyhjästä, vaan taustalla oli vuosikausia jatkuneet jännitteet, eduskunnan hajottaminen, ihmisten turhautuminen heidän kamppaillessa työn ja kunnollisten elinolosuhteiden puolesta ja torppareiden ja muiden työläisten aseman ja työvoiman riisto.
Märynummen teloitusten tarina alkaa sekin paljon ennen toukokuun 13. päivää vuonna 1918. Märynummen teloituksista kirjoittaneen Pekka Lehtosen mukaan Someron kartanoissa kukoisti herraskartanokulttuuri, mutta tavallisen kansan, torppareiden, maatyöläisten ja renkien elinolosuhteet eivät juuri muuttuneet ennen 1900-luvun suuria mullistuksia.
Lopulta nämä suuret ristiriidat kärjistyivät sisällissodaksi, jossa yli 30 000 henkeä kuoli, osa sotatoimissa mutta huomattavan paljon suurempi määrä epäinhimillisissä oloissa vankileireillä, kenttätuomioistuinten määräämissä laittomissa teloituksissa tai sotaan osallistuneiden oman käden oikeuden kautta.
Monin paikoin samoilla paikkakunnilla ikäänsä asuneet suomalaiset huomasivat olevansa eri puolilla rintamalinjaa yhteiskuntaluokkien ja kansalaisten väkivaltaisessa vastakkainasettelussa. Niin myös Someron seudulla.
Forssan puuvillamakasiinissa pidettiin keväällä 1918 jopa 1700 punavankia hyvin epäinhimillisissä oloissa, heidän joukoissaan myös perheitä ja pieniä lapsia. Monen somerolaisen punakaartilaisen kohtalon sinetöi silloin Someron talollisten vierailu Forssassa.
Tiettyjä vankeja haettiin takaisin kotiin peltotöihin, kun taas toisille jaettiin suoraan teloitustuomioita. Aikalaiskertomuksen mukaan “kartanonherroja ja talonjusseja kävi tunnistamassa monia tuntemiaan vankeja ja sanomassa, että senkin saisi tappaa”. Näin kävi myös muualla Suomessa. Yksi keskeinen syy monien punavankien pelastumiselle on arvioitu olevan juuri tilallisten ja työnantajien työvoimatarve.
Toukokuun ensimmäisinä päivinä Forssassa luovutettiin 130 vankia Someron suojeluskuntalaisille, ja moni vanki tunnisti oman kotipitäjänsä suojeluskuntalaisia. Somerolla vankeja kuulusteltiin, jonka jälkeen osa vapautettiin, osa otettiin tilallisten toimesta kevättöihin ja noin viidenkymmenen hengen joukko vietiin Märynummelle teloitettavaksi. Nuorimmat teloitetut olivat vain 17 vuoden ikäisiä.
Hyvät toverit ja ystävät,
Näistä ajoista on nyt kulunut sata vuotta. Kauhu jatkui kuitenkin suomalaisessa yhteiskunnassa sodan päättymisen jälkeen. Ihmiset vaikenivat ja valehtelivat siitä mitä olivat itse kokeneet- ja siitä mitä itse olivat tehneet. Tulevina vuosikymmeninä Suomi näki fasististen liikkeiden voimistumisen ja nousun jopa eduskunnan täysistuntosaliin asti. Poliittinen työväenliike oli edelleen pakotettu toimimaan maan alla.
Joten minkälaisen vastuun me kaikki kannamme tänä päivänä, sisällissodan muistosta?
Me emme saa ikinä unohtaa, eivätkä saa meidän jälkeenkään tulevat sukupolvet. Vaikka vaikenemisen ja valheiden aika on ohi, on ihmiskohtaloita edelleen selvittämättä, tehtyjä sotarikoksia tuomitsematta ja esimerkiksi kaikkia Hennalassa surmattuja uhreja ei ole vielä tunnistettu ja haudattu kunnolla.
Eikä sisällissodan parantumisprosessi vielä ole ohi. Yksi osoitus siitä, on puolustusministeri Jussi Niinistön pitämä puhe ”Vuoden 1918 sodan nimet” –seminaarissa huhtikuussa. Niinistö sanoo olevansa vapaussota-sanan puolestapuhuja ja että toivoo termin rohkeampaa käyttöä. Tällaista puhetta ei toivoisi kuulevansa Suomen puolustusministeriltä Suomen sisällissodasta, varsinkaan sovinnon vuotena. Ei ole yhdentekevää, miten puhumme sisällissodasta eikä punaisten demonisointi edistä prosessia mitenkään.
Sisällissota on suomalaisille kipeä asia, mutta samalla tärkeä muistutus siitä, miten järkyttävään lopputulokseen kanssaihmisten epäinhimillistäminen johtaa. Tämä on ajankohtaista myös tänä päivänä, kun rasistiset liikkeet ovat voimissaan ja ihmisten hätä pyritään kriminalisoimaan. Yhteiskunnan arvo mitataan sillä, kuinka se kohtelee kaikista heikommassa asemassa olevia. Autoritaariset hallinnot ovat aina aloittaneet kohdistamalla vainonsa vähemmistöryhmiin. Sellainen politiikka on aina perustunut pyrkimykseen erotella ja vieraannuttaa ihmisiä toisistaan.
Kukaan meistä, eikä mikään maa ole turvassa näiltä vaarallisilta aatteilta. Työväenliikkeen perinteisten arvojen kuten solidaarisuuden, oikeudenmukaisuuden ja vapauden puolustaminen on siksi tänä päivänä ajankohtaisempaa kuin pitkään aikaan.
Sisällissodan muisto velvoittaa meitä myös tekemään näkyväksi sotaan liittyvän kärsimyksen ja väkivallan. Aikana, jolloin maailmanpolitiikkaa määrittää suurvaltojen johtajien harkitsemattomuus ja voimapoliittinen pullistelu, on rauhan ja vuoropuhelun puolestapuhujia jopa leimattu idealisteiksi ja epärealistisiksi. Sisällissodan muistaminen on tärkeää siksikin, että me kaikki ymmärtäisimme, että rauhan puolustaminen on ainoa realistinen ja inhimillinen vaihtoehto.
