Tänään käytiin lähetekeskustelu tekemästäni lakialoitteesta jonka mukaan lapsen asioista vastaavalla sosiaalityöntekijällä voisi olla vastuullaan vain niin monta lasta, joiden osalta hän suoriutuu lastensuojelulakiin ja muuhun lainsäädäntöön sisältyvistä velvoitteista. Lapsen asiasta vastaavalla sosiaalityöntekijällä voisi kuitenkin olla vastuullaan enintään 30 lasta.
Lakialoite on vastaus yli tuhannen sosiaalityöntekijän ja sosiaalialan opiskelijan marraskuussa julkaisemaan hätähuutoon koskien lastensuojelun parissa työskentelevien ylikuormitusta. Lasten päivänä julkaistu adressi herätti erittäin tervetullutta ja tarpeellista keskustelua suomalaisen lastensuojelun tilanteesta. Valitettavasti se ei ole ensimmäinen kerta.
Pienen Eerikan äärimmäisen traaginen tapaus johti myös edellisellä vaalikaudella laajaan poliittiseen keskusteluun lastensuojelun resursseista ja niiden suuntaamisesta. Kehittämistoimenpiteitä laadittiin ja resurssejakin on lisätty, mutta siitä huolimatta tilanne ei ruohonjuuritasolla työtä tekevien näkökulmasta ole parantunut.
Hallituskin on omalta osaltaan ryhtynyt toimiin, ja on käynnistänyt laajan selvityksen lastensuojelutyön kuormittavuudesta. Se on tervetullutta ja tarpeellista, kuten myös ehdotukset ennaltaehkäisevän perhetyön sekä lastensuojelutyön tiimimallityöskentelyn kehittämisestä.
Hallituksen asettaman selvityshenkilön Aulikki Kananojan ensimmäinen väliraportti julkaistiin noin viikko sitten. Väliraportissa arvioidaan, että valtakunnallisen keskimäärän (30) ylittäviä sosiaalityöntekijöiden asiakasmääriä esiintyy noin 40 %:ssa palvelujen järjestäjiä. Se on todella paljon, ja kertoo siitä, että tilanne on edelleen hyvin vakava.
Marraskuussa julkaistussa sosiaalityöntekijöiden laatimassa adressissa ilmaistaan vakava huoli lasten ja nuorten heitteillejätöstä, jota lastensuojelutyön krooninen aliresursointi saa aikaan useassa kunnassa. 40, 60, jopa 80 lasta sosiaalityöntekijää kohden on kestämätön tilanne, kun asiakkaina on lapsia, joiden tilanteet ovat vakavasti vaarantuneita ja turvattomia.
Sosiaalityöntekijöiden kuormituksen taustalla on monenlaisia tekijöitä. Asiakasmäärien kasvu voi johtua työn organisoinnin puutteista, pätevien työntekijöiden saamisen vaikeuksista, kunnan pienestä koosta ja asiakkaiden tilanteiden vakavuus eli työn intensiteetti myös vaihtelee. Kananojan väliraportissa painotetaan yksin tekemistä yhtenä vakavimpana riskinä lastensuojelutyössä. Työn henkistä kuormittavuutta lisää toisin sanoen se, että monet työntekijät tekevät vaativaa työtä liian yksin.
Matalan kynnyksen palvelut ovat keskeisin keino vähentää raskaiden korjaavien toimenpiteiden tarvetta. Siksi väliraportissa esitetyt ehdotukset tiimimallin käyttöönotosta sekä matalan kynnyksen perhetyön lisäämisestä ovat varsin kannatettavia. Perhetyön vahvistaminen neuvoloissa ja perhekeskuksissa sekä kotipalvelun vahvistaminen entisestään ovat tärkeitä toimia varhaisen tuen ja ennaltaehkäisevien palveluiden lujittamiseksi.
Varhaisen tuen merkityksestä ei ole erimielisyyttä, mutta Kananoja tulee raportissaan siihen johtopäätökseen, että sote- ja maakuntauudistustuksen aiheuttamassa “lasten ja perheiden palvelujen nykyisessä muutostilanteessa sosiaalityöntekijöiden lakisääteiset asiakasmitoitukset eivät ole tarkoituksenmukaisia”.
Pidän erittäin huonona, jos hallitus tämän seurauksena on nyt rajaamassa pois lakisääteisen enimmäisasiakasmäärän keinona puuttua lastensuojelutyön kuormitukseen.
Varhaisen tuen ja perhetyöhön kohdistuvien panostusten lisäksi tarvitaan myös välittömiä ja heti vaikuttavia toimia kuormituksen vähentämiseksi. Muun muassa ammattijärjestö Talentia, joka selvitysryhmässä jätti eriävän mielipiteen juurikin mitoituksesta, on puheenjohtajan suulla todennut, että “lapsen asioista vastaavan sosiaalityöntekijän lakisääteinen asiakasmitoitus on ainoa keino, jolla voidaan välittömästi ja konkreettisesti puuttua sosiaalityöntekijöiden kuormitukseen”.
Lastensuojelun kuormituksen vähentäminen on äärimmäisen tärkeää ja akuuttia. Se on lasten oikeuksiin ja hyvinvointiin suoraan vaikuttava kysymys. Suhtautuminen ratkaisuihin ei voi olla varhaisen tuen ja lakisääteisen asiakasmitoituksen asettaminen vastakkain, vaan ongelman purkaminen laaja-alaisesti, niin välittömästi vaikuttavilla toimilla kuin kehittämällä perheille suunnattujen tuen malleja ja sosiaalityötä.
Lastensuojelun lakisääteinen enimmäisasiakasmäärä ei ratkaise kaikkia niitä ongelmia, jotka tämänpäiväiseen lastensuojelutyöhön liittyy, mutta se olisi ehdottomasti ja selkeästi parannus nykytilanteeseen verrattuna. Lakisääteinen mitoitus ei ole ristiriidassa sen kehittämistyön kanssa, jota nyt tehdään, mutta se loisi lakisääteisen perälaudan resurssien turvaamiseksi myös niissä kunnissa ja niiden työntekijöiden kohdalla, jotka edelleen ja jatkossakin kamppailevat liian suuren asiakasmäärän kanssa.
