Korkeakoulutus 2030-luvulle tasa-arvoon, joustavuuteen ja korkeakouluyhteisöihin panostamalla

Korkeakoulutus 2030-luvulle tasa-arvoon, joustavuuteen ja korkeakouluyhteisöihin panostamalla

Minä pidän visioista. Monesti niiden ongelma tosin on, että ne jäävät turhan yleisluontoisiksi ja siksi politiikkaa heikosti ohjaaviksi. On kuitenkin tärkeää, että niin päättäjät, asiantuntijat kuin päätöksenteon kohteena olevat ihmisetkin välillä nostavat katseensa tästä päivästä, huomisesta ja päivänpolitiikasta. Meidän on yhdessä pohdittava myös sitä, miten haluamme kehittää asioita pitkällä aikavälillä.

 

Opetusministeri Sanni Grahn-Laasonen pitää myös visioista. Häntä ei ainakaan voi syyttää uudistusinnon puutteesta. Hän on asettanut tavoitteekseen uudistaa koulutusta jokaisella asteella tämän hallituskauden aikana. Se on tavoitteena kunnianhimoinen. Ehkä jopa liian kunnianhimoinen.

 

Ministerin lukuisille koulutuksen kehittämishankkeille tyypillinen piirre on, että niitä toteutetaan eduskunnan ulottumattomissa olevien prosessien kautta. Yksi esimerkki on lukion valinnaisuuskokeilu. Sillä Grahn-Laasonen pyyhkäisi pöytää juuri voimaan astuneen lukion tuntijaon kanssa. Lukion tuntijakoa oli valmisteltu pitkään ja hartaasti asiantuntijoiden toimesta.

 

Toinen esimerkki on valintakoeuudistus. Yo-kirjoitusten painoarvon lisääminen on iso muutos, joka vaikuttaa koulutuksen järjestäjiin ja opiskelijoihin niin toisella kuin korkea-asteellakin. Sekin toteutetaan ministeriön ja korkeakoulujen välisten tulosneuvotteluiden kautta. Tilanteen erikoisuutta kuvastaa, että joukko hallituspuolueiden kansanedustajia on jättänyt kirjallisen kysymyksen uudistuksesta – saadakseen vastauksia niiden omalta ministeriltä.

 

Ministeri voi toki käyttää valtaansa päättää kuten tahtoo, mutta tällainen toimintatapa vaikeuttaa kunnollisen poliittisen keskustelun käymistä monista keskeisistä hankkeista. Koska muodollisia prosesseja ei ole, uudistuksiin vaikuttaminen on paljon vaikeampaa.

 

Vaikuttamisen sijaan muille puolueille on varattu lähinnä kumileimasimen rooli. Peruskoulun uudistamista varten asetettiin parlamentaarinen seurantaryhmä, jonka ainoaksi tehtäväksi annettiin yleisluontoisuudessaan täysin mitäänsanomattomien peruskouluteesien tekeminen ja allekirjoittaminen. Tehtävänanto ei innostanut tilanteessa, jossa peruskoulun eriarvoistumiskehitys on ajankohtaisimpia koulutuspoliittisia kysymyksiä ja koulutusleikkaukset yksi koko vaalikauden vakavimmista asioista.

 

Korkeakoulutuksen ja tutkimuksen 2030 visiotyö

 

Eilen julkaistu korkeakouluvisio on tuore esimerkki samasta ongelmasta. Keväällä 2017 käynnistetty korkeakoulutuksen visiotyö on käytännössä toteutettu sidosryhmäseminaarien ja työpajojen kautta. Kansanedustajia ja puolueita varten perustettiin taas yksi parlamentaarinen seurantaryhmä, jonka tehtäväksi lähinnä on jäänyt diaesitysten seuraaminen muutamissa kokouksissa.

 

Kuten todettua, ministeri voi toki käyttää omaa toimivaltaansa kuten haluaa. Visioprosessi herätti kuitenkin laajasti huolta myös eduskunnan ulkopuolella, koska opetusministeri haluaa sen yhteydessä ajaa eteenpäin useampia korkeakoulujen kannalta merkittäviä hankkeita.

 

Yksi hanke on yksi, yhteinen laki sekä ammattikorkeakouluja että yliopistoja varten. Tämä esitys oli osa visiota aivan viime metreille asti.  Tässä vaiheessa esimerkiksi henkilöstöryhmät alkoivat esittää kritiikkiä julkisuudessa.Ilmeisesti ministerin tavoitteena oli hakea vihreää valoa lainsäädännön valmistelutyön aloittamiseksi visioprosessin kautta. Sidosryhmien näkökulmasta prosessin ongelmallisuus kiteytyy kuitenkin juuri tähän. Miten voi tuoda esiin omat kantansa ja vaikuttaa tehtävien linjausten sisältöön, jos ei ole lausuntoprosessia eikä luonnoksia kommentoitavaksi?

 

Eilen visio 2030-luvun korkeakoulutuksesta ja tutkimuksesta vihdoin julkistettiin taustamuistiona jatkokeskusteluja varten. Taustamuistiosta ei onneksi löydy esitystä yhdeksi yhteiseksi korkeakoululaiksi. Muuta kiinnostavaa siinä kyllä on.

 

Suomalainen sivistys tarvitsee visioonsa ensinnäkin kunnianpalautuksen.

 

Tämän hallituksen aloittaessa hallitusohjelman liitteeseen oli vielä kirjattuna tavoite maistereiden määrän vähentämisestä 20 prosentilla. Löytyyköhän 100-vuotisen Suomen historiasta toista hallitusta, jonka tavoitteena on suomalaisten osaamistason laskeminen?

 

Lisäksi hallitus päätti kohdistaa merkittävän osan hallituksen neljän miljardin säästötavoitteesta koulutukseen. Leikkaukset ovat vaikuttaneet suomalaiseen koulutukseen kaikilla asteilla. Yt:t, säästöt ja leikkaukset ovat olleet arkipäivää varhaiskasvatuksesta korkeakouluihin asti.

 

Mutta vuonna 2030 Sipilän hallituksen koulutuspolitiikka on jo jäänyt kauas taakse pimeänä mutta lyhyenä hetkenä Suomen historiassa. Grahn-Laasosen visiossa linjataan, että vuonna 2030 yliopistot ja ammattikorkeakoulut ovat vahvoja instituutioita, joihin kansalaiset luottavat. Suomessa arvostetaan sivistystä, tiedettä ja osaamista. Vision mukaan hyvinvoivat korkeakouluyhteisöt ovat Suomen voimavara ja kilpailutekijä ja korkeakoulut ovat Suomen parhaita työpaikkoja. So far, so good. Tästä ei voi kukaan olla eri mieltä.

 

Konkreettisemmaksi tavoitteeksi asetetaan Suomen osaamistason nosto. Yli puolet kaikista nuorista aikuisista suorittaa vuonna 2030 korkeakoulututkinnon. Se on varsin kannatettava tavoite. Ei ole kovin monta vuotta siitä, kun koulutuspoliittisissa keskusteluissa törmäsi väittämiin, joiden mukaan Suomessa ylikoulutetaan ihmisiä. Todellisuudessa Suomi on jäämässä osaamistasossa jälkeen. Puheet Suomesta korkean osaamisen ja koulutuksen maana ovat vain tyhjiä mantroja, jos ei tehdä politiikkaa, jolla tasoa ylläpidetään. Lisäksi työn automatisoituminen ja robotisoituminen sekä teollisten työpaikkojen väheneminen vahvistavat entuudestaan vahvan osaamisen tarpeen lähestulkoon kaikissa työpaikoissa. Tulevaisuudessa koulutuksen ja tutkimuksen roolit työllistäjänä kasvavat myös.

 

Miten tavoitteisiin sitten päästään?

 

Saavutettavan, tasa-arvoisen ja joustavan koulutuksen kautta. Uusia koulutusväyliä on rakennettava niin, että on entistä helpompaa täydentää omaa osaamistaan ilman, että se edellyttää kokonaan uuden tutkinnon suorittamista. Työttömien opiskelumahdollisuuksia on helpotettava huomattavasti nykyisestä tarveharkintaan perustuvasta järjestelmästä.

 

Toisen tutkinnon suorittamista ei tule vaikeuttaa. Se on ristiriidassa elinikäisen oppimisen kanssa. Työmarkkinoiden muutos edellyttää toimivia väyliä päästä täydentämään omaa osaamistaan missä tahansa vaiheessa työuraa. Uutta osaamista ei synny rajoittamalla. Sitä syntyy, kun ihmiset saavat tarpeidensa mukaan kouluttautua useammalle alalle.

 

Läpäisyn parantaminen on toinen keino, joka on vahvasti nostettu esille keinona osaamistason nostamiseksi. Tällä hetkellä keskeinen syy opintojen viivästymiselle on opiskelijoiden tarve tehdä töitä opiskelujen ohella toimeentulo-ongelmien takia. Opintotuen tasokorotus ja siirtyminen perustuloon ovat siksi keskeisiä keinoja läpäisyn parantamiseksi. Opiskelun joustavuuden takaaminen on toinen tärkeä keino parantaa opiskelijoiden mahdollisuuksia suorittaa opintoja sujuvasti. Lisäksi on varmistettava opintopsykologien ja ohjauksen riittävä määrä.

 

Valintakokeiden kehittäminen on kannatettavaa nuorten korkeakoulutukseen pääsyn helpottamiseksi. Valmennuskursseja tarjoavien yritysten roolin vähentäminen onnistuu parhaiten kehittämällä valintakokeita soveltavaan suuntaan esimerkiksi lisäämällä aineistopohjaisten kokeiden osuutta. Yo-tutkinnon painoarvon lisääminen johtaa sen sijaan siihen, että ylioppilaskirjoitukset ohjaavat lukiokoulutuksen sisältöä nykyistäkin enemmän. Se johtaa myös kehitykseen, jossa opiskelijoiden odotetaan erikoistuvan entistä aikaisemmassa vaiheessa. Laajan yleissivistyksen tarjoamisen on oltava edelleen lukiokoulutuksen ensisijainen tehtävä.

 

Korkeakoulutukseen pääsyn kannalta keskeistä on varmistaa myös, että toisen asteen ammatillisesta koulutuksesta tulevilla on todelliset mahdollisuudet päästä korkeakoulutukseen.

 

Toiseksi keskeiseksi tavoitteeksi korkeakoulutuksen visiossa on otettava korkeakoulujen ja tieteen autonomian vahvistaminen.

 

Osaamistason nostamisen lisäksi Grahn-Laasosen visiossa tavoitellaan TKI-rahoituksen osuuden nostamista 4 prosenttiin BKT:stä. Tämäkin tavoite on kannatettava. TKI-panostukset ovat keskeisessä roolissa suomalaisen työn tuottavuuden parantamiseksi sekä elinkeinorakenteen uudistamiseksi.

 

Mutta tämän lisäksi pitää ottaa uudeksi tavoitteeksi korkeakoulujen perusrahoituksen kasvattaminen ja rahoitusmallien kehittäminen tieteen autonomiaa vahvistavaan suuntaan. Sipilän hallituskauden aikana tehdyt päätökset tutkimusrahoituksen osalta ovat tarkoittaneet perusrahoituksen osuuden vähentymistä. Samalla ohjattua tutkimusrahoitusta on lisätty muun muassa lippulaivahankkeiden ja muiden uusien rahoitusinstrumenttien kautta.

 

Useiden uusien rahoitusinstrumenttien käyttö lisää tutkijoita jo nyt liikaa kuormittavaa hakemusrumbaa. Vahva perusrahoitus on keskeinen keino toteuttaa yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen autonomiaa ja luoda edellytyksiä myös pitkäjänteiselle perustutkimukselle ja TKI-toiminnalle. Kansainvälisissä arvioissa on todettu, että yksi ero Suomen ja tieteessä paremmin menestyvien vertailukelpoisten maiden välillä on kilpailutetun rahoituksen suuri osuus ja perusrahoituksen pieni osuus Suomessa.

 

Kolmanneksi keskeiseksi tavoitteeksi on otettava koulutuksellinen tasa-arvo.

 

Grahn-Laasosen visiossa ei ole käsitelty teemoja, jotka liittyvät koulutukselliseen tasa-arvoon.  Korkeakoulutus on edelleen keskeisessä roolissa yhteiskunnallisen tasa-arvon takaajana ja mahdollistajana. Siitä huolimatta korkeakoulutus periytyy Suomessa edelleen vahvasti. Korkeakoulutuksen maksuttomuus ja koulutuksen periytyvyyden vähentäminen tulee ehdottomasti olla osa vuoden 2030 korkeakouluvisiota.

 

Myös monen vähemmistöryhmän edustus on suomalaisessa korkeakouluissa hyvin heikkoa. Mikäli avoimelle korkeakoululle mahdollistetaan tutkinnonanto-oikeus, tulee kaikista opetuksen maksuista luopua. Lisäksi koulutuksen periytyvyyden vähentäminen edellyttää koulutuspoliittista kokonaisnäkemystä ja opintopolkujen suunnittelua jo varhaiskasvatuksesta alkaen.

 

Vision neljänneksi tavoitteeksi on otettava demokraattinen korkeakouluyhteisö.

 

Grahn-Laasosen visiossa puhutaan hyvinvoivan korkeakouluyhteisön luomisesta. Visiossa myönnetään, että sekä opiskelijat että henkilökunta kokevat nyt epävarmuutta ja stressiä. Visio jättää kuitenkin sanomatta, mistä tilanne johtuu. Tiedepolitiikan kunnianhimon puutteen ja massiivisten koulutusleikkausten lisäksi keskeinen syy on myös vuonna 2009 hyväksytty yliopistolaki. Kansalliset arviot uuden yliopistolain seurauksista kertovat karua kieltä uudistuksen seurauksista. Vuonna 2016 julkaistussa arviossa todetaan, että henkilöstö on kokenut uudistuksen vaikuttaneen kielteisesti työhyvinvointiin. Samalla toimivallan ja päätöksenteon keskittyminen on etäännyttänyt yliopistoyhteisöä päätöksenteosta ja kärjistänyt näkemyseroja. Yliopistolakia tulisi uudistaa yhteisöllisen päätöksenteon ja korkeakoululaitoksen sisäisen demokratian vahvistamiseksi. Myös ammattikorkeakouluissa nämä näkökulmat on otettava huomioon nykyistä vahvemmin.

 

Vision viidentenä tavoitteena tulee olla suomalaisen korkeakoulukentän kehittäminen monitieteellisyyden ja laadukkaan tieteen lähtökohdista.

 

Grahn-Laasonen linjaa omassa paperissaan, että korkeakouluja pitää olla vähemmän mutta niiden pitää olla vaikuttavimpia. Visiossa ei avata, mitä tällä haetaan takaa. Suomalaiset korkeakoulut ovat olleet jatkuvien rakennemuutosten kourissa viimeisten vuosien aikana. Korkeakoulujen opetusyhteistyötä koskeva laki on parhaillaan eduskunnan käsittelyssä ja se tarjoaa voimaan astuessaan jo aivan uudenlaisia työkaluja korkeakoulujen välisen yhteistyön tiivistämiseksi.

 

Uusien, kalliiden ja raskaiden rakenneuudistusten sijasta tulee keskittyä korkeakoulujen yhteistyön sisällölliseen kehittämiseen ja antaa korkeakouluyhteisölle työrauha. Nykyinen duaalimalli tarjoaa kaksi selkeästi profiloitunutta vaihtoehtoa vastaamalla niin tieteen kuin työelämän tarpeisiin. Korkeakoulujen tulee saada itsenäisesti päättää, minkälaisia tutkintoja ne haluavat yhdessä tai erikseen rakentaa.

 

Keskeistä on myös torjua kehitystä, jossa maahan luodaan muutamia tieteen tekoon keskittyviä “huipputiedeyliopistoja” sekä opetukseen keskittyviä “muita korkeakouluja”. Se on tuhoisa kehityssuunta. Suomen kokoiseen maahan mahtuu useita monialaista ja laadukasta tiedettä tekevää korkeakoulua, jotka tekevät yhteistyötä ja profiloituvat omilla vahvuuksillaan. Suomalaisen tieteen taso laskee, jos tohtorinkoulutus rajoitetaan muutamiin yliopistoihin. Samoin käy, jos kandin ja maisterin tutkintoihin keskittyvät yliopistot eriytetään toisistaan.