Vasemmiston kulttuuripolitiikka perustuu taiteen autonomiaan

Kirjoitus yhdessä Dan Koivulaakson kanssa Ny Tid-lehteen 8.4

Taiteellinen toiminta on itsessään yhteiskunnallisesti merkittävää, ei taiteen sisältö. Li Andersson ja Dan Koivulaakso haluavat uudistaa vasemmiston kulttuuripolitiikan.

Kulttuuria politisoidaan harvoin ja sitä ei useimmiten pidetä tarpeeksi merkittävänä vaalikampanjoissa käsiteltäväksi. Tänä vuonna Perussuomalaisten kulttuuripoliittinen ohjelma on kuitenkin tehnyt mahdolliseksi keskustelun taiteen ja kulttuurin yhteiskunnallisesta tehtävästä. On tärkeää, että vasemmisto ei vain vastaa Perussuomalaisten ehdotuksiin, vaan muotoilee selvästi  oman taide- ja kulttuuripolitiikkansa tavoitteet.

Jotta väittelystä kehittyisi poliittinen vuoropuhelu taiteen ja kulttuurin merkityksestä yhteiskunnan kehityksessä, näkökulman on oltava laaja. Vasemmiston tavoitteena pitää olla taiteen ja kulttuurin autonomian turvaaminen tilanteessa, jossa kontrolli lisääntyy ja oikeisto vaatii tiukempia kriteerejä taiteen määrittelylle. Lähtökohtana on oltava taiteen kehittäminen ja sen korostaminen itsenäisenä epäkaupallisena toimintana.

Tämän lisäksi vasemmiston pitää jatkossakin esittää vaihtoehtoja, joilla taiteilijoiden toimeentulo ja kulttuurin taloudelliset edellytykset taataan. Ilman riittäviä resursseja kokeellisemman taiteen tarjonta vähenee nopeasti ja kehitys pysähtyy. Samanaikaisesti on tärkeää huomioida taiteen, kulttuurin, luovuuden ja tiedon kasvava rooli tuotannossa ja talouselämässä.

Samalla kun yleinen kulttuuripoliittinen keskustelu on lähinnä loistanut poissaolollaan, vasemmiston kulttuuripolitiikka on polkenut pitkään paikallaan. Punainen kulttuuripoliittinen visio keskittyy edelleen vahvasti valtion ja kuntien tehtävään taiteen rahoittajina ja kulttuurin toimintaedellytysten turvaajina. Pitkälti keskitytään myös siihen, missä muodossa taiteilijoiden ja kulttuurityöläisten pitäisi saada tulonsa.

Tämänkin keskustelun puitteissa vasemmiston pitäisi päivittää kulttuuripolitiikkaansa ja korostaa taiteilijoiden toimeentulon turvaamista tavalla, joka ei perustu tekijänoikeuskorvauksiin. Perustulon avulla kaikille kulttuurityöläisille saadaan kohtuullinen toimeentulo, jota mahdollisimman suuressa määrin ruohonjuuritasolle ja vapaille ryhmille kanavoitava lisärahoitus täydentää. Vasemmiston 2000-luvun kulttuuripolitiikan pitää keskittyä myös kaikille yhteisten palvelujen kuten kirjastojen säilyttämiseen. Internet on nähtävä sinä vapaan tiedonjakelun välineenä ja vallankumouksellisena näyttämönä, mikä se onkin. 2000-luvun vasemmisto puolustaa vapaata nettiä.

Keskustelu taiteilijoiden toimeentulosta ja kulttuuripolitiikan rahoituksesta ei kuitenkaan sinällään ole poliittisesti kaikkein kiinnostavinta. Vaikka koko nykyjärjestelmä kaipaakin uudistusta, nykyinen keskustelu johtaa lähinnä tarjouskilpailuun siitä, kuka lyö eniten rahaa pöytään. Se ei vie meitä lähemmäs poliittista keskustelua taiteen yhteiskunnallisesta merkityksestä. Hiljaisuus, joka seurasi Perussuomalaisten vaatimusta lopettaa tuki ”postmodernille tekotaiteelliselle roskalle” – kuten he kuvailivat suomalaista nykytaidetta – oli harmillinen. Koska Helsingin sanomien (25.3.2011) teettämän tutkimuksen mukaan yli puolet suomalaisista allekirjoittaa vaatimuksen, on selvää, että tämä keskustelu on käytävä.

Perussuomalaisten poliittinen ohjelma painottaa taiteen merkitystä kansalliselle kulttuurille ja kansallishengelle. Vaikka he kirjoittavatkin, että taide kaikissa muodoissaan on yksi kulttuurin peruselementeistä, he toteavat seuraavassa lauseessa, että suomalaisen kulttuuriperinnön säilyttäminen on etusijalla eikä modernin taiteen tukeminen. Perussuomalaiset vaativat, että valtiontuet on ohjattava ainoastaan taiteelle, joka vahvistaa suomalaista identiteettiä [sic]. Postmodernien kokeiluiden rahoitus on jätettävä yksilöille ja markkinoille.

Perussuomalaisten näkemyksen mukaan taiteen sisältö on poliittinen väline, jota on käytettävä kansallistunnon luomiseen. He puhuvat nationalistisin sanankääntein ”aidon” suomalaisen esittävän taiteen tukemisesta. Tässä taidenäkemyksessä on ongelmallista tapa, jolla puolue määrittelee suomalaisuuden – heidän mielestään Gallen-Kallela kuvaa edelleen, miltä tämän päivän suomalainen yhteiskunta ja suomalaiset näyttävät(!).  Poliittisessa ohjelmassa taide samaistetaan kiintoisalla tavalla muihin julkisiin palveluihin, ja siksi sen pitäisi olla sisällöltään ja merkitykseltään samanlaista kaikille kansalaisille. Taide, jota tavallinen ihminen ei voi ”ymmärtää”, on määritelmän mukaan eliitin taidetta.

Vasemmistoliiton poliittisen tavoiteohjelman kulttuuripolitiikkaa käsittelevän osion alussa sanotaan, että taide, kuten tiedekin, hyödyttää koko yhteiskuntaa. Vasemmiston mielestä sekä tiede että taide puolustavat paikkaansa yhteiskunnassa epäkaupallisena immateriaalisena toimintana, joka pyrkii avartamaan ymmärrystämme yhteiskunnasta ja meitä ympäröivästä maailmasta. Molemmat kannustavat myös asioiden kriittiseen tarkasteluun.

Vasemmistoliiton mielestä on aika panostaa aineettomaan tuotantoon, taiteeseen ja tieteeseen. Jokaisella pitää olla tuloista ja asuinpaikasta riippumatta mahdollisuus sekä nauttia taiteesta että luoda sitä itse. Taide lisää hyvinvointia ja maksaa siten itsensä takaisin. Taiteen ja kulttuurin tehtävänä pitää olla ihmisten luovuuden vahvistaminen ja tilan luominen toiminnalle, joka on luonteeltaan epäkaupallista. Vasemmiston taidenäkemyksen poliittinen lähtökohta on, että taiteella on yhteiskunnallinen tehtävä kriittisen ajattelun välittäjänä ja toimintana, jonka sisällön ja muodon ihminen itse saa määrittää. Taiteessa ei ole poliittisesti kiinnostavaa sisältö vaan taide toimintana. Vasemmisto ei näe taidetta välineenä, jonka pitää sisällöllään ”kasvattaa” tai ”valistaa” ihmisiä vaan toimintana, jonka avulla ihmiset voivat parantaa hyvinvointiaan, kykyään ilmaista itseään ja esittää yhteiskuntakritiikkiä tai kehittää tapaansa analysoida ympäristöään. Luova toiminta tukee ihmisten yksilöllisiä pyrkimyksiä ja antaa meille mahdollisuuden toteuttaa itseämme omilla ehdoillamme. Markkinoiden ohjaamassa yhteiskunnassa sen toiminnan alue, jonka voimme itse määritellä, pienenee koko ajan. Epäkaupalliset julkiset tilat kuten kirjastot ja nuorisotalot sysätään syrjään, kun alaa valtaavat tilat, joissa voi vain kuluttaa tai osallistua ennalta määrättyyn maksulliseen toimintaan. Yhä useammat kulttuurikeskukset ottavat käyttöön jäsen- ja osallistumismaksuja kursseille ja tapahtumiin. Kouluissa luovien aineiden osuutta on koko ajan pienennetty reaaliaineiden hyväksi, joiden oppimistavoitteet on tarkkaan määritelty. Kouluista onkin tullut laitoksia, jossa oppilaiden odotetaan enenevissä määrin hankkivan taitoja ja valmiuksia, jotka ovat hyödyllisiä tulevissa ammattitehtävissä. Yhä vähemmän aikaa jää pohdiskelevalle toiminnalle, jossa oppilaiden kykyä ajatella kriittisesti kehittyisi.

Kulttuurin ja taiteen asema tuotannossa ja taloudessa muuttuu samanaikaisesti yhä tärkeämmäksi. Monissa kunnissa luova talous nostetaan esiin uutena tapana tehdä rahaa taiteella, kun luova toiminta ja voitontavoittelu kohtaavat. Luovassa taloudessa yrittäjien ja elinkeinonharjoittajien on määrä hyötyä kulttuurityöläisten luovasta työstä, samalla kun kulttuurin odotetaan hyötyvän taloudellisesti siitä, että se viedään markkinoille. Vaikka luovan työn merkitystä kansantaloudessa pitääkin korostaa esimerkkinä aineettomasta tuotannosta, vasemmiston on varjeltava taiteen autonomiaa. Vapaa taiteen harjoittaminen ja kulttuuritoiminta ovat se ydin, johon liiketoiminta perustuu luovassa taloudessa, ja sellaisena niiden on pysyttävä.

Li Andersson

Vasemmistoliiton eduskuntavaaliehdokas, Turku

Dan Koivulaakso

Vasemmistoliiton eduskuntavaaliehdokas, Helsinki