Suomella on varaa maksuttomaan koulutukseen

Suomella on varaa maksuttomaan koulutukseen

Suomessa ollaan tottuneita ylpeilemään koulutuksella. Ulkomailta tulleille vieraille ja omilla matkoilla kerrotaan maan mahtavasta koulutusjärjestelmästä, joka on julkinen ja maksuton ja on siten tarjonnut kenelle tahansa mahdollisuuden tulla miksi vain.

 

Todellisuus on tietenkin vähemmän mustavalkoinen. Koulutuksen maksuttomuudesta huolimatta korkeakoulutus on Suomessa melko voimakkaasti periytyvää ja tuoreimmat Pisa-tulokset kertovat siitä, että oppilaiden perhetausta vaikuttaa oppimistuloksiin yhä enemmän. Tämän lisäksi koulutus ei todellisuudessa ole kokonaan maksutonta. Monille perheille ja opiskelijoille tulee yllätyksenä se, että niin lukioissa kuin ammatillisissa oppilaitoksissa opiskeluvälineet ja -materiaalit pitää kustantaa itse. Nämä kustannukset myös nousevat helposti tuhansiin euroihin. Opetushallitus on esimerkiksi arvioinut lukiokoulutuksen kustannusten olevan keskimäärin 2600 euroa.

 

Tämän lisäksi myös itse tutkinnon suorittaminen on maksullista: ylioppilastutkinnon suorittamisesta pitää suorittaa niin perus- kuin koekohtaisia maksuja. Ammatillisella puolella opiskelijoiden oletetaan myös hankkivan työvälineitä omalla rahalla. Toisella asteella opiskelevien odotetaan myös nostavan opintolaina täysimäärisenä ennen kuin he voivat saada toimeentulotukea. Pienituloisesta taustasta tulevan opiskelijan pitäisi toisin sanoen nostaa tuhansia euroja velkaa, ennen kuin hän voi saada sosiaaliturvaa välttämättömiin menoihin ja toisen asteen tutkinnon suorittamiseen. Moni poliitikko, joka ohjaa nuoria sosiaalitoimen luukulle opiskelukustannusten kattamiseksi, ei tunnu tätä tilannetta tuntevan.

 

Opiskelukustannukset ovat jo tällä hetkellä liian korkeita monille perheille ja opiskelijoille. Suomen kaltaisessa vauraassa sivistysvaltiossa pitää ehdottomana lähtökohtana olla se, että kenenkään nuoren opinpolku ei katkea jo toisella asteella rahapuutteen takia. Raha ei myöskään saisi ohjata alan valintaa. Liian usein kuulee tänä päivänä kertomuksia siitä, kuinka perheissä mietitään alavaihtoehtoja sen mukaan, onko varaa opiskelukustannuksiin. Kyse on koulutuksellisesta tasa-arvosta ja nuorten oikeuksista.

 

Oikeistopuolueet vastaavat yleensä tähän kysymykseen sanomalla, että tarvitaan pienituloisille suunnattuja täsmätoimia. Tässä on kyse aika klassisesta näkökulmien vastakkainasettelusta, jossa oikeisto painottaa “köyhille erikseen suunnattuja tukitoimia” ja vasemmisto painottaa universalismia. Juuri universalismi on se periaate, jonka mukaan koulutuspolitiikkaa Suomessa on viimeisten vuosikymmenten aikana tehty eikä ole mitään syytä sille, miksi tästä periaatteesta nyt tulisi poiketa toisen asteen kohdalla. Peruskoulussa tätä universalismin periaatetta on toteutettu huolehtimalla siitä, että myös koulukirjat ja opiskelumateriaalit ovat kaikille maksuttomia. Korkeakouluissa kurssiaineistojen saatavuuden takaavat yleensä korkeakoulujen kirjastot, joista kurssikirjat ovat lainattavissa. Miksi perusopetuksen maksuttomuuden periaatteen laajentaminen toisella asteelle on niin mahdoton ajatus monelle?

 

Hallituspuolueet ovat maksuttomuuden sijasta tarjonneet oppimateriaalilisää ratkaisuksi ylikorkeisiin opiskelukustannuksiin. Joka ikinen lisäeuro opintotukeen on toki aina tervetullut, mutta oppimateriaalilisä on oikeasti tyyppiesimerkki niistä ongelmista, mitä sosiaaliturvan kokonaisuudistuksessa nyt pyritään ratkomaan. Kun päättäjä kohtaa yhteiskunnallisen epäkohdan, tässä tapauksessa liian korkeat opiskelukustannukset toisella asteella, ottaa hän rakaisutyökalupakista yleensä sosiaaliturvan. Tällä kertaa ratkaisuksi sorvattiin erikseen haettava 46,80 euron sosiaaliturvan lisäosa, jossa on vain yksi vuosituloraja vanhempien tulojen suhteen: 41 100. Jos vanhempien tulot ylittyvät yhdellä eurolla, menettää opiskelija lisätuen kokonaan. Melkoinen kannustinloukku. Oppimateriaalilisän ongelma on, että se on suunnattu rajatulle joukolle, ja että kun opiskelukustannukset yleensä tulevat kerralla suurina, on tuki jaoteltu jokaiselle kuukaudelle. Se soveltuu toisin sanoen ratkaisuna huonosti käsiteltävänä olevaan ongelmaan.

 

Toisen asteen tekeminen maksuttomaksi kaikille on arvioitu maksavan noin sata miljoonaa euroa. Sen summan saisi valtion kassaan kerättyä esimerkiksi luopumalla suurituloisia henkilöyrittäjiä kohtuuttomasti suosivasta yrittäjävähennyksestä.

 

Opiskelija- ja lapsijärjestöjen kansalaisaloitteessa maksuttoman toisen asteen puolesta vaaditaan, että selvitetään maksuttomuuden toteuttamisen eri vaihtoehtoja sekä ryhdytään tarvittaviin lainsäädäntömuutoksiin maksuttomuuden toteuttamiseksi. Kansalaisaloitteessa ei toisin sanoen linjattu yhden tietyn maksuttomuuden toteuttamisvaihtoehdon puolesta, vaan jätettiin tämä päättäjien harkittavaksi ja selvitettäväksi.

 

Sivistysvaliokunnassa ei löytynyt hallituspuolueilta tukea tälle esitykselle ja kaiken lisäksi valiokunta hylkäsi aloitteen vedoten muotovirheeseen, kun vastuu lainvalmisteluun ryhtymisestä olisi pitänyt selvästi osoittaa valtioneuvostolle. Mikään ei olisi kuitenkaan estänyt valiokuntaa linjaamasta omassa lausumassa samaa kuin kansalaisaloitteessa, mutta tämä ei hallituspuolueille käynyt.

 

On surullista, että poliitikot ensin vaativat nuorilta aktiivisuutta ja kiinnostusta politiikkaa kohtaan ja sitten kohtelevat nuorten kansalaisaloitekampanjaa tällä tavalla. Onneksi oppositio on tuomassa kansalaisaloitteen sisällön eduskunnan isoon saliin äänestettäväksi, joten maksuttomaan koulutukseen sitoutuneet hallituspuolueiden edustajat pääsevät vielä ottamaan kantaa sen sisältöön.

 

Suomella on varaa panostaa 100 miljoonaa koulutuksellisen tasa-arvon edistämiseen. Jokaisella suomalaisella nuorella pitää olla oikeus seurata omia unelmiaan ja suorittaa toisen asteen tutkinnon ilman, että opiskelumateriaaleihin uppovat rahat esimerkiksi tarkoittavat harrastuksen pois jättämistä. Jos haluamme, että jokainen suomalainen nuori jatkossa suorittaa toisen asteen tutkinnon, on yhteiskunnan vastuulla huolehtia siitä, että se on jokaiselle mahdollista.