Brexit, Eurooppa ja vasemmisto

Brexit, Eurooppa ja vasemmisto

Brexit tuli minulle yllätyksenä. Se oli yllätys myös kaikille politiikassa ja mediassa työskenteleville tutuilleni, ja ilmeisesti monelle Brexitin puolesta äänestäneellekin. Harva uskoi Brexitiin, sillä lähes kaikki luottivat siihen, että poliittinen “establishment” voittaa aina. Ainakin näin suuressa kysymyksessä. Tällä kertaa kävi toisin – vastoin kaikkia odotuksia, ennustuksia ja arvioita tyytymättömien kansalaisten protesti voitti poliittisen järjestelmän.

Koko Euroopan unioni natisee nyt liitoksissaan. Pääministeri David Cameron erosi. Brexit-kampanjan johtohahmot Boris Johnson ja Nigel Farage joutuvat selittämään, että suuri osa kampanjan aikana annetuista lupauksista eivät pidäkään paikkaansa. Labourissa puolueen oikeistosiipi kokoaa voimiaan puheenjohtaja Jeremy Corbynin kampittamiseksi vallasta. Punnan ja pörssikurssien romahduksen seurauksena maailman finanssimarkkinoilta “on hävinnyt” kaksi biljoonaa puntaa. Finanssiala on kovassa murroksessa, ja Skotlannissa suunnitellaan uutta itsenäisyysäänestystä sekä mahdollisesti Brexitin estämistä.

 

Mistä Brexitissä oli kyse

Brexit-kannatus oli ensisijaisesti protesti poliittista eliittiä vastaan. Ihmiset, jotka kokevat viime vuosikymmenten oikeistopolitiikan ja globalisaation tarkoittaneen vain vähemmän hyvinvointia, vähemmän mahdollisuuksia ja vähemmän tulevaisuudenuskoa, äänestivät ”vallan takaisin ottamisen” puolesta Brexit-kampanjan sloganin mukaisesti. Brexit on viesti ihmisiltä, jotka kokevat menettäneensä mahdollisuuden vaikuttaa omaa elämäänsä koskeviin päätöksiin. Työpaikat vähenevät, palveluita karsitaan ja entisillä vahvoilla teollisuuspaikkakunnilla ei ole uskoa tulevaisuuteen.

Oikeiston kampanja Leave-äänen puolesta oli vahvasti muukalaisvihamielinen, keskittyen pääasiassa maahanmuuttoon ja sen rajoittamiseen. Brittitoimittaja Owen Jones kirjoitti Guardianissa, että maahanmuutosta on tullut poliittinen teema, jonka kautta ihmiset käsittelevät heitä vaivaavia arjen ongelmia: asumisen korkeaa hintaa, epävarmoja työsuhteita ja toimeentulon epävarmuutta. Oikeistopopulistit ovat tehneet maahanmuuttokriittisyydellä  politiikkaa Euroopassa jo vuosia, ja tätä he tekivät myös Brexit-äänestyksessä.

Pitää varmasti paikkansa, että kansanäänestyksessä äänestettiin paljon muustakin kuin EU-jäsenyydestä.

Vaikka Brexit näyttäytyi ennen kaikkea sisäpoliittisena viestinä, on samalla syytä huomioida, että EU instituutiona on monelle viime vuosikymmenten kehityksen symboli. Monille liberaaleille eurooppalaisille EU on tarkoittanut vapaata liikkuvuutta ja yhteiseurooppalaista identiteettiä, etenkin aikana, jolloin liikkumisen helpottuminen ja internet ovat muutenkin vähentäneet kansallisvaltioiden rajojen merkitystä. Sekä työ että kulttuuri on yhä vahvemmin rajatonta.

Toisaalta monille muille EU näyttäytyy instituutiona, joka symboloi uusliberalistista markkinoiden ja työmarkkinoiden vapautumista ja globalisoitumista sekä kaikkia ongelmia, joita näihin liitetään. EU instituutiona edustaa syytä siihen, miksi monet kokevat viime vuosikymmenten kehityksen kulkevan kohti suurempaa epävarmuutta ja yhä niukempaa hyvinvointia.

Avointen markkinoiden mukanaan tuomat ongelmat, kuten työehtojen noudattamatta jättäminen, puutteellinen tilaajavastuu, palkkojen dumppaus ja verokilpailu ovat todellisia sekä Suomessa että Isossa-Britanniassa.

Isossa-Britanniassa viimeisten vuosien talouskuripolitiikka on lisännyt kansalaisten jakautumista, samalla kun Lontoon Cityn on annettu jatkaa rinnakkaiselämäänsä. Kaikki eivät voi olla nuoria startup-yrittäjiä, ja Euroopassa on valtavasti ihmisiä, jotka kokevat, että sekä he itse että kansallisvaltio on menettänyt “kontrollin”.

Talouspoliittisesti kontrolli onkin menetetty. Kaikki unionin jäsenmaat, riippumatta eurojäsenyydestä, ovat kilpaa  leikanneet julkisia menojaan viimeisten vuosien aikana. Samalla veroparatiisitalouden on annettu rehottaa. Finanssi- ja eurokriisi osoittivat, että pankit ovat kansallisvaltioita vahvempia vallankäyttäjiä. Kansalaiset saivat kiltisti hyväksyä ylisuurten pankkien pelastamisen, jotta vältyttäisiin talousjärjestelmän romahdukselta.

Oikeistoliberaalit tekivät valtavan virheen, kun lähtivät rakentamaan Bremain-kampanjan luomalla jaon ”edistysmielisen kansainvälisyyden” ja ”nurkkakuntaisen kansallismielisyyden” välillä. Tällainen jako ei jätä mitään tilaa politiikalle, jossa yhdistetään kansainvälinen yhteistyö poliittiseen suunnan muutokseen. Jako jättää pelikentän avoimeksi Nigel Faragen ja UKIP:in kaltaisille oikeistopopulisteille, jotka kanavoivat kansalaisten protestin ja tyytymättömyyden vaatimuksiin rajojen sulkemisesta, sekä EU:lle että maahanmuuttajille.

Brexit-vaihtoehtoa kannattaneiden joukkoon – 52 prosenttia äänestäneistä – mahtuu monenlaisia äänestysmotiiveja ja ihmisiä. Haukkumalla ihmisiä tyhmiksi, rasisteiksi tai tietämättömiksi asemoi itsensä suoraan siihen eliittiin, jota vastaan Brexit-kannattajat äänestivät. Nauramalla ihmisille, vähättelemällä heitä ja vääristämällä ihmisten äänestysmotiiveja vain ja ainoastaan syvennetään sitä juopaa, jonka takia äänestystulos tuli niin monelle yllätyksenä.

Ihmisten vähätteleminen on varma keino lisätä vieraantuneisuuden tunnetta, ja sitä kautta pönkittää juuri UKIP:in ja vastaavanlaisten ryhmien asemaa ja mahdollisuuksia tehdä politiikkaa. Nyt monet tyytymättömät britit tekivät itsestään poliittisen subjektin, joka protestoi “väärällä tavalla”. Heillä on oltava parempi tapa protestoida.

Vaikka Brexit tulee olemaan pitkä poliittinen, lakitekninen ja alueellinen sotku, vasemmiston on tärkeää olla vahva toimija tässä hetkessä. Isossa-Britanniassa kritiikkiä EU:ta kohtaan on vuosikymmenten ajan harjoittanut lähinnä konservatiivioikeisto. On mahdoton tehtävä kenelle tahansa, kuten oli Corbynille, lähteä lyhyessä ajassa rakentamaan vasemmistolainen kriittinen, mutta sisältäpäin tehtäviin reformeihin perustuva ohjelma, joka pystyisi kilpailemaan oikeistokonservatiivien ajaman vaihtoehdon kanssa. Silti kaksi kolmasosaa Labourin äänestäjistä äänestivät Bremain-vaihtoehdon puolesta.

Nyt on tarvetta selkeälle vasemmistolaiselle eurooppalaiselle visiolle, niin Briteissä kuin muuallakin Euroopassa. Vastaus ei voi olla kansanäänestyksen tuloksen noudattamatta jättäminen, kun sellainen kerran on järjestetty. Äänestyksestä kiistelyn sijaan onkin tärkeää keskittyä Ison-Britannian ja EU:n suhteen määrittämiseen. Nyt on tärkeää keskittyä reformiin, ja Briteissä kootaankin paraikaa vasemmistolaisia voimia oikeudenmukaisen EU-eroprosessin aikaansaamiseksi.

Myös muualla Euroopassa meidän pitää nyt keskittyä rakentamaan liikehdintää, joka perustuu kansainvälisen yhteistyön vahvistamiseen ja finanssipolitiikan kontrollin palauttamisesta parlamentarismin piiriin.

 

Vasemmisto ja Eurooppa

Ympäri Eurooppaa vasemmisto haluaa uudistaa EU:n instituutioita, lopettaa talouskuripolitiikan ja muuttaa siihen pakottavat finanssipoliittiset säännöt, sekä huomioida ilmastonmuutoksen torjumisen, työehtojen parantamisen, veroparatiisien kitkemisen ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden unionin politiikassa.

Yleisradio julkaisi kuitenkin Brexit-perjantaina uutisen, jonka otsikko oli ”Espanjan vaalit ovat seuraava uhka EU:lle”.  Espanja on ollut poliittisessa umpikujassa viime joulukuusta lähtien, kun konservatiivit, sosiaalidemokraatit ja vasemmistolaiset eivät pystyneet muodostamaan hallitusta. Edellispäivänä pidetyissä uusintavaaleissa puolueiden keskinäinen suuruusjärjestys pysyi kuitenkin samana kuin joulukuussa. Tulos oli suuri pettymys vasemmistokoalitiolle Podemokselle, jolle povattiin nousua maan toiseksi suurimmaksi puolueeksi. Se olisi ollut käänteentekevä tapahtuma, joka olisi voinut mahdollistaa vasemmistolaisen hallituskoalition luomisen.

Juuri tämän muutoshallituksen mahdollisuus oli se “uhka”, johon Yle viittaa omassa jutussaan. Talouskuripolitiikkaa vastustavan vasemmistopuolueen valtaan nousu nähdään uhkana EU:lle.

Podemoksen viimeisessä isossa vaalitapahtumassa Madridissa perjantaina liehui myös Euroopan unionin lippuja. Puolueen edustaja piti lippujen mukaan ottoa ”perusteltuna, ottaen huomioon Brexitin”. Podemoksen edustajan mukaan Euroopan unioni on nykymuodossaan epäonnistunut. Vasemmiston tehtävä on hänen mukaansa luoda toinen vaihtoehto sille, mitä Nigel Farage, Boris Johnson ja UKIP edustavat. Jos ihmisillä ei ole uskoa mahdollisuuksiin korjata unionin ongelmia ja muuttaa Euroopan politiikan suuntaa, he todennäköisemmin asettuvat vastustamaan koko unionia ja kansainvälistä yhteistyötä.

EU ei ole koskaan ollut hyvinvointivaltioprojekti. Yhteistyö rakennettiin markkinoiden vapauttamisen ja syventämisen ehdoilla, ja nämä integroidut markkinat ovat tuoneet mukanaan pitkän vakauden ja rauhan aikakauden Eurooppaan. Samalla päätäntävalta monissa keskeisissä markkinoiden toimintaan liittyvissä kysymyksissä on siirtynyt Brysseliin. EU on kehittynyt ja vahvistunut juuri uusliberalistisen politiikan vahvistumisen vuosikymmeninä. 90-luvusta eteenpäin sääntelyä on purettu ja talous on globalisoitunut. Seurauksena on ollut vaurauden ennennäkemätön keskittyminen ja yhä suurempi paine hyvinvointipalveluiden leikkauksiin. Mitä tulee moniin keskeisiin julkiseen talouteen vaikuttaviin päätöksiin, on päätäntävalta hävinnyt demokraattisesti valittujen päättäjien ulottumattomiin, finanssikapitalismin ja liian vahvan pankkijärjestelmän kehittymisen myötä. Kyse on koko nykyiseen talousjärjestelmään liittyvästä ongelmasta.

On huomioitava, että suuri osa kansalaisten hyvinvointia heikentävistä päätöksistä on tehty täysin kansallisesti. Myös iso osa niistä erittäin tuhoisista talouskurilinjauksista, joita on tehty EU:n tasolla, perustuu valtioiden välisiin sopimuksiin, eikä EU-lainsäädäntöön sinänsä. Poliittisesti tässä on ennen kaikkea kyse oikeistolaisen talouspoliittisen ajattelun hegemoniasta, ei aina niinkään EU:sta itsestään.

Vahvasta markkinaehtoisuudesta huolimatta EU on myös edustanut arvoyhteisöä monelle. EU:n sanotaan usein edustavan ihmisoikeuksia, oikeusvaltion periaatteita ja demokratiaa, ja olevan viimeinen tae sille, että näistä pidetään kiinni edes jollain tasolla, maissa joissa hallinto muuten on kehittynyt yhä autoritaarisemmaksi.

Eurokriisin hoito asetti myös tämän arvoyhteisön merkityksen kyseenalaiseksi. Talouskurin aikakautena sosiaaliturvaa, eläkkeitä, julkisia palveluita ja työehtoja leikattiin ilman punnintaa leikkausten vaikutuksista ihmis- ja perusoikeuksiin. Troikka pakotti kriisimaita tekemään isoja lainsäädännöllisiä reformeja ja muun muassa muuttamaan työmarkkinoiden sopimusjärjestelmiä, ilman kummempaa punnintaa siitä, miten demokraattiselta tällainen päätöksenteko kansalaisten silmissä näyttäytyy. Erityisesti Kreikalle asetetut vaatimukset ja niistä seurannut kansalaisten hätä on luonut suurta EU-vastaisuutta.

Tämä on se tausta, jota vasten vasemmisto muotoilee omia kantojaan eurooppalaiseen yhteistyöhön. EU ei tähän mennessä ole kansalaisten silmissä pystynyt lunastamaan lupauksiaan hyvinvoinnin parantamisesta, tai puuttumaan kansalaisten hyvinvointia nakertaviin ilmiöihin kuten veroparatiisitalouteen. Silti EU:ta tarvitaan.

 

Poliittinen suunnanmuutos on välttämätön

Vasemmistoliitto ei aja Suomen eroa EU:sta. Me emme halua tuhota EU:ta, vaan muuttaa unionissa ja Euroopassa tehtävän politiikan luonnetta. Suurin osa vasemmistopuolueista Euroopassa on valinnut juuri tämän tien: kriittisen mukanaolon.

Ilmastonmuutoksen, siirtolaisuuden ja kansainvälisen veroparatiisitalouden kysymykset eivät ole ratkaistavissa kansallisvaltion päätöksentekojärjestelmän puitteissa. EU:sta eroaminen ei ratkaise kasvavaan eriarvoisuuteen, luonnon monimuotoisuuden hupenemiseen, ilmastonmuutoksen etenemiseen tai kansainväliseen kapitalismiin liittyviä ongelmia. Näiden ongelmien ratkaisemiseksi tarvitaan poliittista suunnanmuutosta, niin Suomessa, Euroopassa kuin EU:ssakin.

Brexitin on oltava herätys niin kansalaisille kuin päättäjille ympäri Eurooppaa. EU:n legitimiteettikriisi on todellinen. Tämän legitimiteetin palauttaminen on ainoa tapa, jolla EU voi jatkaa olemassaoloaan.

Euroopan unioni ja rahaliitto ovat kaksi erillistä asiaa. Tämä on tärkeää muistaa kun tehdään uusia poliittisia avauksia. Rahaliiton puitteissa tehdyt sopimukset tiukoista finanssipoliittista reunaehdoista sekä raha- ja finanssipolitiikan erottaminen toisistaan ovat johtaneet siihen, että euro hyvin konkreettisesti rajoittaa kansallisvaltioiden talouspoliittista liikkumavaraa. EU on luonteeltaan poliittinen unioni ja yhteenliittymä, mutta valuuttaa on pakko voida tarkastella tarkoituksenmukaisuuden näkökulmasta.

Rahaliitossa pysyminen on mahdollista vain, jos sen rakenteisiin tehdään perustavanlaatuisia muutoksia. Talouskurisopimusta on muutettava velka- ja alijäämärajoitusten höllentämiseksi niin, että on mahdollista harjoittaa suhdannepoliittisesti järkevää talouspolitiikkaa kussakin maassa.

Julkisia investointeja työllisyyden edistämiseksi on voitava tehdä ilman, että maita sanktioidaan finanssipoliittisten säännösten rikkomisesta. Euroopan keskuspankin mandaattia on muutettava niin, että se voi toimia viimekätisenä lainoittajana, sen demokraattisen kontrollin vahvistamiseksi sekä niin, että pankin mandaattiin selvästi lisätään myös työllisyyden edistäminen. Jos näitä rakenteita ei saada korjattua, on järkevintä purkaa valuuttayhteistyö kokonaan.

Talouskuripolitiikan runtelemassa Espanjassa tunnelma oli kuitenkin katossa Podemoksen vaalivalvojaisissa, vaikka tulos jäi toivottua heikommaksi. On helppo yhtyä sanoihin, jotka puoluejohto lausui torille kerääntyneelle joukolle: Eurooppa ja eurooppalaiset ansaitsevat rasismia ja korruptiota paremman vastauksen EU:n ongelmiin.